Elämä on ollut melkoista vuoristorataa, eikä niinkään hauskalla tavalla. Olen muutaman viikon aikana vanhentunut vuosia, enkä usko, että takaisin on paluuta. Minulle on valehdeltu, minulta on varastettu ja minun luottamukseni on petetty, enkä siltikään ole luopunut uskosta ihmisiin. Ainakaan kaikkiin. Onneksi on niitäkin, joihin vielä voi oikeasti luottaa.
Olen tehnyt päätöksiä, vaikeampia päätöksiä kuin uskoin koskaan olevan mahdollista. Ja nämä päätökset seuraavat minua vielä pitkälle, enkä ole yhtään varma, miten tästä kaikesta selviän. Onneksi en joudu käymään kaikkea läpi yksin, vaikka sitä aluksi pelkäsinkin.
Koitan kovasti olla ajattelematta, koska ajatusten mukana tulisi taas kipu, enkä tiedä jaksanko sitä. Ehkä en ainakaan vielä. Ehkä en koskaan. Bulimia pitää edelleen rautaisessa nyrkissään, vaikkei se päällepäin näykään, paino ei putoa, nousee korkeintaan. Miksi minä en osaa edes tätä. Kehoni osaan kyllä rikkoa, nykyään pyörryttää helposti ja joskus oksentaessa rintaa alkaa viiltää, jotain on vialla, mutta ei minulla ole voimia välittää siitä.
Lupasin kyllä itselleni ja muille, että hoidan itseni kuntoon, mutta entä jos voimani eivät riitä? Entä jos minä olen jo jollain asteella luovuttanut, koska tiedän häviäväni kuitenkin. Jos jotain vielä teen, haaveilen siitä, että onnistuisin vaihtamaan bulimiani anorexiaan. Sairas pää, sairaat haaveet, sairas minä. Keskiviikkona menen kyllä lääkäriin, jotta saadaan masennuslääkitys taas käyntiin, ilman sitä tuskin selviäisin tulevasta. Ja ketipinorit on pakko saada, että pystyn taas nukkumaan kunnolla, hajoan kohta muuten oikeasti.
Onneksi asun yksin, kenenkään ei tarvitse päivittäin nähdä, miten huono minä olen.
