Pahenee, pahenee, pahenee

Mieli hiljaa murtuu

kun sydämestä loppuu laulut

jotka voimia antavat huomiseen

Pimenee, pimenee, pimenee

Ote hiljaa lipsuu

kun mielestä karkaavat rohkaisevat sanat

jotka auttoivat jaksamaan eteenpäin

Koska saa luovuttaa?

Naamari alkaa halkeilla ja kulissit murentua alta. Niin kauan, niin helvetin kauan olen jaksanut hymyillä, luvata itselleni ja muilla, että kyllä tämä tästä. Taistelen ja asiat järjestyy, ihan varmasti vielä joku kaunis päivä voin paremmin, eikä satu niin paljoa. Nyt en enää jaksa valehdella. 

Menin syömishäiriön kanssa naimisiin, en vain tajunnut, että siitä ei voi ottaa avioeroa.

Kurkku on raapaleilla ja kipeä, mutta itsehän olen sen saanut aikaan. Itse söin ja sitten oksensin. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Miksen voisi olla kyllin vahva olemaan kokonaan syömättä, olisi helpompaa, kun ei joutuisi oksentamaan. Vihaan oksentamista, mutta tuo perkele pään sisällä ei anna olla rauhassa, jos en oksenna.

Lähempänä on se piste, kun en oikeasti enää jaksa. Tai ainakin siltä on alkanut tuntua, väsyttää niin paljon. Enkä enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Marssinko päivystykseen ja sanon, etten jaksa enää elää. Kerronko, että joka hetki, kun olen yksin kotona pelkään itseäni. Pelkään ja toivon, että vihdoin viimein olisin tarpeeksi vahva riistämään henkeni. Saisinko sitten oikeasti apua, vietäisiinkö minut sitten pois, otettaisiinko tämä taakka pois hartioilta? 

Lapsesta aikuiseks

Mihin katosi se ihana aika

kun oltiin vielä lapsia

viattomia kakaroita

juoksemassa nauru kurkusta kuplien

iloiten yksinkertaisesti

tästä elämästä

Silloin murheista musertavimpia

oli ne hetket, kun kaveri ei saanutkaan jäädä yökylään

Ainut kipu mitä tunnettiin

kun juostessa kompastuttiin hiekkatiellä

naarmutettiin polvet ja kämmenpohjat

itkettiin ja aina joku oli lohduttamassa

Mihin hittoon noi hetket hävisi?

Enää ei mielessä ole ainainen auringonpaiste

lumikin on vain kylmää ja märkää

ei siinä ole mitään hauskaa

Oliko se muka joskus oikeasti hauskaa kieriä hangessa?

Naarmuuntuneet polvet

ne ottaisin kiitollisena vastaan

sillä nyt kipu on myrkkyä

johon ei auta laastarit, ei lempeä puhallus

kipu on nyrkki pään sisällä

hakkaamassa tajuntaa aina vain kovempaa ja kovempaa

Naurun olen kadottanut

sen ilon ja viattoman onnen

kyvyn elää hetkessä ja nähdä vain kaikki hyvä maailmassa

nyt kaikki on kipeää ja pimeää

niin kovin raskasta

Lapsena haluttiin kasvaa äkkiä aikuisiksi

niin kuin isi ja äiti

Mitä niin helvetin hienoa tässä muka on? 

Kysynpähän vaan...

Live your life

Vuosien ajan haaveilin tatuoinneista, nyt sitten menin ja otin muutaman, joita kauan olen ihooni halunnut. On tullut kaikenmoista kommentointia tutuilta ja puolitutuilta. Haen tatuoinneillani kuulemma huomiota, toisten mielestä pilasin kauniin ihoni ja jotkut sanovat, että menen massan mukana. Muillakin on tatuointeja, niin minunkin oli saatava? No ei nyt ihan... 

Minä olen minä
Sinä et voi sitä minulta viedä
Et nyt
Etkä myöhemmin

Ei koskaan enää.

Muutama vuosi narsistisessa parisuhteessa tekee jänniä ihmisen psykeelle, sehän on selvää. Harva kuitenkin käsittää sen, miten totaalisesti kaikki voi tuollaisessa suhteessa muuttua, jos sitä ei itse ole kokenut. Kolmisen vuotta elämästäni meni  kipeässä ja lohduttomassa sumussa; peilistä katsoi joka kerta takaisin joku aivan vieras ihminen, en tunnistanut itseäni sieltä lainkaan, vaikka kuinka yritin. Pääni sisällä kaikki oli outoa, vierasta, väärin ja kipeää. Ennen kaikkea väärin. Minä en ollut enää minä, olin jotain, mitä sairas narsisti oli minusta fyysisellä ja henkisellä väkivalla takonut. 

Paljon katkeria kyyneleitä ja kipeitä hetkiä on käyty läpi ja nyt vihdoinkin peilistä takaisin katson MINÄ, ei kukaan muu. Pääni sisällä olen minä, minä itse, eikä jotain, minkä joku muu on sinne hakannut. Ja voi, miten nautinkaan siitä tunteesta, kun oikeasti tunnistaa ja tuntee oman itsensä, tätä onnea ei voi sanoin kuvata. 

Alun perin tämän Ei koskaan enää  tatuoinnin ajatuksena oli yksinkertaisesti kertoa siitä, että minua ei enää koskaan lyödä ilman, että taistelisin vastaan. Nyt  se kuitenkin kuvastaa ennen kaikkea sitä, että minä olen minä, eikä kenelläkään ole koskaan enää oikeutta viedä sitä minulta pois. 

Kyyneleet nousee silmiin joka kerta, kun tuota tatuointia katson. <3

Elämän aikana on tullut koettua ihanien ihmisten kanssa ihania asioita. On naurettu, itketty ja taisteltu, selvitty voittajina. Nämä kaksi kuvaa muistuttavat niistä unohtumattomista hetkistä ja niistä ihmisistä, jotka ovat löytäneet paikkansa sydämessäni. <3

Palasia on loksahdellut pikkuhiljaa paikoilleen ja alan vihdoinkin oikeasti uskoa siihen, että parempi huominen odottaa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, kaikessa rauhassa ja varovaisin askelin. 

Muoks: Tatuoinneista valtavan iso kiitos Veeralle! <3

Viimeinen kerta

Yli puolitoista vuotta on kulunut siitä, kun kätesi puristuivat kaulani ympärille viimeisen kerran. Yli puolitoista vuotta siitä, kun katsoin kasvoihisi ja tunsin hapen loppuvan. Silmissäni pimeni ja ainut mitä näin, oli sinun kasvosi, mielipuoliseen ja sadistiseen hymyyn vääntyneenä.

Sinä lähestulkoon tapoit minut ja nautit siitä.
Oletko ylpeä itsestäsi?

Minä selvisin. Minusta tuli selviytyjä. Ja yhä edelleen, sinä olet se säälittävä ihmisraunio, joka sai nautintoa heikompansa pahoinpitelemisestä. Minä selvisin, vaikka yhä edelleen tunnen kuristusotteesi ja sen pimeyden, johon minut ajoit.

Niin kova ikävä.
Niin helvetin raastava ikävä.
Sitä ihanaa, ihanaa, ihanaa, ihanaa tunnetta, kun iho menee terän alla rikki.
Sitä tunnetta, ahaa elämystä, kun kipu puskee tajuntaan samalla, kun veri alkaa hiljakseen valua pois kehosta.
Se kuvitelma, harhaluulo siitä, että kaikki paha poistuu veren mukana.
Ikävä.
I-K-Ä-V-Ä

Ballad of a nutcase

Ihan ensiksi ajattelin kertoa ilouutisia jokaiselle, jolla on masennus diagnosoitu, tai joka muuten vaan tietää olevansa masentunut. MASENNUS EI OLEKAAN SAIRAUS! Se on turhaa kitinää siitä, kun elämä on vähän vaikeeta. Ettäs tiedätte. ;)
Eikö helpotakin kummasti tietää, ettei meillä olekaan oikeasti mitään hätää, meissä ei ole mitään vikaa. Olemme vain heikkoja surkeita vikisijöitä, jotka eivät selviä elämästä ruikuttamatta... 
NOT

Joskus pitää vaan yksinkertaisesti ihmetellä, että mistä ihmiset repii näitä helvetin hienoja älynväläyksiään?? Ihanko tosissaan joku kuvittelee, että masentunut ihminen vaan lämpimikseen sanoo kaiken olevan paskaa. Luuleeko joku oikeasti, että masennuksen voi katkaista yksinkertaisesti päättämällä, että elämä on nyt happy happy joy joy, enkä enää valita mistään. Miten vielä 2000-luvulla voi olla näin tietämättömiä ihmisiä, kysynpähän vaan? Tässä nyt tietoisku ihan jokaiselle, joka ei tiedä mitä masennus tarkoittaa: masennus, eli depressio on mielialahäiriöiden ryhmään kuuluva psykiatrinen SAIRAUS. (Lisää voitte lukea googlettamalla sanan masennus ja tutkimalla vaikka ihan ensimmäisenä ilmestyvää wikipedia linkkiä aiheesta.) 
Me masentuneet emme siis tee elämäämme vaikeaksi ihan huviksemme, me olemme sairaita, tarvitsemme tukea, apua ja hoitoa. Jos et tätä yksinkertaista asiaa voi ymmärtää, pidä mielipiteesi edes omana tietonasi. Hienot kommentit siitä, kuinka masentuneet vain teeskentelevät ja leikkivät voivansa huonosti, ovat loukkaavia ja satuttavat, eivätkä todellakaan auta masentunutta eteenpäin elämässä! 

Ja sitten muihin juttuihin, kun sain tuon kiukutuksen pois mieltäni painamasta... Viime postauksesta on vierähtänyt melkoisesti aikaa, ei ole yksinkertaisesti ollut voimia edes kirjoittaa. Ja ne asiat, joista olisin ehkä halunnut kirjoittaa, olivat liian kipeitä sillä hetkellä. Nyt aikaa on kuitenkin kulunut ja olen asioita päässäni yksin ja ystävien kanssa käsitellyt, joten ehkä jotain pystyy pikkuhiljaa tännekin kirjoittamaan ( toivottavasti ). 

"Just gonna stand there and watch me burnWell that's alright because I like the way it hurtsJust gonna stand there and hear me cryWell, that's alright because I love the way you lieI love the way you lie"
Ne, jotka ovat aiemmin blogiani lukeneet tietävät, että painiskelin kipeästi ex avomieheni väkivaltaisuuden aiheuttamista vaurioista pääni sisällä. Paniikkikohtaukset, kaiken poispyyhkivä pelko miehiä kohtaan, enhän edes kyennyt päästämään miespuolisia ystäviäni koskettamaan minua vielä ennen joulua ilman, että minut valtasi tukehduttava pelko ja ahdistus. Jatkuva tunne, että nyt se tapahtuu taas, minut hakataan taas, ehkä tämä kerta on se viimeinen ja kuolen pois. Pikkuhiljaa rauhoituin kuitenkin jonkin verran ja pystyin taas lähes normaaliin kanssakäymiseen miestenkin kanssa. Aina siihen asti, että joku erehtyi koskettamaan minua kaulan alueelta. Keväällä sainkin sitten omaksi onnekseni itselleni kämppiksen, joka sattui tietämään jonkin verran itsepuolustuslajeista, vielä siinä vaiheessa en tiennyt, miten suuri apu siitä minulle tulisi olemaan. Kertaalleen iltaa istuessamme sain ajatuksen, että hän voisi minua opettaa pääsemään tuosta kuristetuksi tulemisen pelosta eroon, kun se vieläkin riivasi minua. Niinpä sitten kokeiltiin ja kokeiltiin ja kokeiltiin. Minulle tehtiin kuristusotteita ja opin niitä myös itse tekemään. Voi luoja sitä itkun määrää, mikä näistä harjoituksista seurasi. Mutta ystävä pysyi siinä ja antoi minun rauhoittua, oli äänettömänä tukena. Enää en kammoa kosketusta kaulalleni ja lisäksi tunnen itseni paljon aiempaa paremmin. Olen vahvempi kuin uskoin olevani, en olekaan sylkykuppi, jota jokainen elämäänsä kyllästynyt sekopää voi käyttää hyväkseen. Olen ihminen, jolla on arvoa, joka merkitsee. Minulla on oikeus päättää itse siitä kuka minua koskettaa, jos koskettaa ja ennen kaikkea, miten koskettaa. 
Voi kun kaikista kivun lähteistä voisi päästä eroon muutamalla kuristusotteella, miksei se voi olla mahdollista? Keväästä asti sisälläni on kiehunut niin paljon vihaa, pettymystä ja katkeruutta, etten tiedä miten sen saisin pois sisältäni, vai saanko koskaan. Ihmiset, joihin luotin kuin kallioon pettivät minut, veivät minulta uskon minuun itseeni. Sen seurauksena olin typerä ja luovuin unelmasta, jota olin kantanut mukanani jo vuosia. Yksinkertainen unelma, jonka olisin voinut toteuttaa. Mutta olin peloissani, etsin tukea läheisimmistä, yksi petti luottamuksen ja jakoi salaisuuteni eteenpäin. Sitten yhdessätuumin repivät minun uskoni minuun itseeni palasiksi, pelko otti vallan ja luovutin.
Juuri, kun olin alkanut saada itseni kasaan ja tunsin itseni oikeasti onnelliseksi. Omatoimisesti revin itseni uudelleen palasiksi painostettuna niiden toimesta, joiden olisi pitänyt rohkaista ja tukea. Ja missä nämä ihmiset olivat silloin, kun tuli aika kerätä sirpaleita taas kasaan? Ei näkynyt, eikä näy vieläkään, kun yritän niellä kipuani ja hyväksyä sen, mitä menin tekemään. En voi antaa itselleni anteeksi, enkä näille ihmisille. Minut huijattiin tuhoamaan jotain korvaamatonta, saatiin uskomaan, että olen heikko, etten pysty siihen. En saa sitä koskaan takaisin, eikä sitä koskaan voi unohtaa. Minun unelmani, jonka poismeno nyt repii minua sisältäpäin palasiksi. Jokainen sydämenlyönti muistuttaa siitä, mitä annoin pois vasten tahtoani. Miten tällaisesta pitäisi selvitä?

Disturbia

Elämä on ollut melkoista vuoristorataa, eikä niinkään hauskalla tavalla. Olen muutaman viikon aikana vanhentunut vuosia, enkä usko, että takaisin on paluuta. Minulle on valehdeltu, minulta on varastettu ja minun luottamukseni on petetty, enkä siltikään ole luopunut uskosta ihmisiin. Ainakaan kaikkiin. Onneksi on niitäkin, joihin vielä voi oikeasti luottaa.
Olen tehnyt päätöksiä, vaikeampia päätöksiä kuin uskoin koskaan olevan mahdollista. Ja nämä päätökset seuraavat minua vielä pitkälle, enkä ole yhtään varma, miten tästä kaikesta selviän. Onneksi en joudu käymään kaikkea läpi yksin, vaikka sitä aluksi pelkäsinkin.
Koitan kovasti olla ajattelematta, koska ajatusten mukana tulisi taas kipu, enkä tiedä jaksanko sitä. Ehkä en ainakaan vielä. Ehkä en koskaan. Bulimia pitää edelleen rautaisessa nyrkissään, vaikkei se päällepäin näykään, paino ei putoa, nousee korkeintaan. Miksi minä en osaa edes tätä. Kehoni osaan kyllä rikkoa, nykyään pyörryttää helposti ja joskus oksentaessa rintaa alkaa viiltää, jotain on vialla, mutta ei minulla ole voimia välittää siitä.
Lupasin kyllä itselleni ja muille, että hoidan itseni kuntoon, mutta entä jos voimani eivät riitä? Entä jos minä olen jo jollain asteella luovuttanut, koska tiedän häviäväni kuitenkin. Jos jotain vielä teen, haaveilen siitä, että onnistuisin vaihtamaan bulimiani anorexiaan. Sairas pää, sairaat haaveet, sairas minä. Keskiviikkona menen kyllä lääkäriin, jotta saadaan masennuslääkitys taas käyntiin, ilman sitä tuskin selviäisin tulevasta. Ja ketipinorit on pakko saada, että pystyn taas nukkumaan kunnolla, hajoan kohta muuten oikeasti.

Onneksi asun yksin, kenenkään ei tarvitse päivittäin nähdä, miten huono minä olen.