Eikö helpotakin kummasti tietää, ettei meillä olekaan oikeasti mitään hätää, meissä ei ole mitään vikaa. Olemme vain heikkoja surkeita vikisijöitä, jotka eivät selviä elämästä ruikuttamatta...
NOT
Joskus pitää vaan yksinkertaisesti ihmetellä, että mistä ihmiset repii näitä helvetin hienoja älynväläyksiään?? Ihanko tosissaan joku kuvittelee, että masentunut ihminen vaan lämpimikseen sanoo kaiken olevan paskaa. Luuleeko joku oikeasti, että masennuksen voi katkaista yksinkertaisesti päättämällä, että elämä on nyt happy happy joy joy, enkä enää valita mistään. Miten vielä 2000-luvulla voi olla näin tietämättömiä ihmisiä, kysynpähän vaan? Tässä nyt tietoisku ihan jokaiselle, joka ei tiedä mitä masennus tarkoittaa: masennus, eli depressio on mielialahäiriöiden ryhmään kuuluva psykiatrinen SAIRAUS. (Lisää voitte lukea googlettamalla sanan masennus ja tutkimalla vaikka ihan ensimmäisenä ilmestyvää wikipedia linkkiä aiheesta.)
Me masentuneet emme siis tee elämäämme vaikeaksi ihan huviksemme, me olemme sairaita, tarvitsemme tukea, apua ja hoitoa. Jos et tätä yksinkertaista asiaa voi ymmärtää, pidä mielipiteesi edes omana tietonasi. Hienot kommentit siitä, kuinka masentuneet vain teeskentelevät ja leikkivät voivansa huonosti, ovat loukkaavia ja satuttavat, eivätkä todellakaan auta masentunutta eteenpäin elämässä!
Ja sitten muihin juttuihin, kun sain tuon kiukutuksen pois mieltäni painamasta... Viime postauksesta on vierähtänyt melkoisesti aikaa, ei ole yksinkertaisesti ollut voimia edes kirjoittaa. Ja ne asiat, joista olisin ehkä halunnut kirjoittaa, olivat liian kipeitä sillä hetkellä. Nyt aikaa on kuitenkin kulunut ja olen asioita päässäni yksin ja ystävien kanssa käsitellyt, joten ehkä jotain pystyy pikkuhiljaa tännekin kirjoittamaan ( toivottavasti ).
"Just gonna stand there and watch me burnWell that's alright because I like the way it hurtsJust gonna stand there and hear me cryWell, that's alright because I love the way you lieI love the way you lie"
Ne, jotka ovat aiemmin blogiani lukeneet tietävät, että painiskelin kipeästi ex avomieheni väkivaltaisuuden aiheuttamista vaurioista pääni sisällä. Paniikkikohtaukset, kaiken poispyyhkivä pelko miehiä kohtaan, enhän edes kyennyt päästämään miespuolisia ystäviäni koskettamaan minua vielä ennen joulua ilman, että minut valtasi tukehduttava pelko ja ahdistus. Jatkuva tunne, että nyt se tapahtuu taas, minut hakataan taas, ehkä tämä kerta on se viimeinen ja kuolen pois. Pikkuhiljaa rauhoituin kuitenkin jonkin verran ja pystyin taas lähes normaaliin kanssakäymiseen miestenkin kanssa. Aina siihen asti, että joku erehtyi koskettamaan minua kaulan alueelta. Keväällä sainkin sitten omaksi onnekseni itselleni kämppiksen, joka sattui tietämään jonkin verran itsepuolustuslajeista, vielä siinä vaiheessa en tiennyt, miten suuri apu siitä minulle tulisi olemaan. Kertaalleen iltaa istuessamme sain ajatuksen, että hän voisi minua opettaa pääsemään tuosta kuristetuksi tulemisen pelosta eroon, kun se vieläkin riivasi minua. Niinpä sitten kokeiltiin ja kokeiltiin ja kokeiltiin. Minulle tehtiin kuristusotteita ja opin niitä myös itse tekemään. Voi luoja sitä itkun määrää, mikä näistä harjoituksista seurasi. Mutta ystävä pysyi siinä ja antoi minun rauhoittua, oli äänettömänä tukena. Enää en kammoa kosketusta kaulalleni ja lisäksi tunnen itseni paljon aiempaa paremmin. Olen vahvempi kuin uskoin olevani, en olekaan sylkykuppi, jota jokainen elämäänsä kyllästynyt sekopää voi käyttää hyväkseen. Olen ihminen, jolla on arvoa, joka merkitsee. Minulla on oikeus päättää itse siitä kuka minua koskettaa, jos koskettaa ja ennen kaikkea, miten koskettaa.
Voi kun kaikista kivun lähteistä voisi päästä eroon muutamalla kuristusotteella, miksei se voi olla mahdollista? Keväästä asti sisälläni on kiehunut niin paljon vihaa, pettymystä ja katkeruutta, etten tiedä miten sen saisin pois sisältäni, vai saanko koskaan. Ihmiset, joihin luotin kuin kallioon pettivät minut, veivät minulta uskon minuun itseeni. Sen seurauksena olin typerä ja luovuin unelmasta, jota olin kantanut mukanani jo vuosia. Yksinkertainen unelma, jonka olisin voinut toteuttaa. Mutta olin peloissani, etsin tukea läheisimmistä, yksi petti luottamuksen ja jakoi salaisuuteni eteenpäin. Sitten yhdessätuumin repivät minun uskoni minuun itseeni palasiksi, pelko otti vallan ja luovutin.
Juuri, kun olin alkanut saada itseni kasaan ja tunsin itseni oikeasti onnelliseksi. Omatoimisesti revin itseni uudelleen palasiksi painostettuna niiden toimesta, joiden olisi pitänyt rohkaista ja tukea. Ja missä nämä ihmiset olivat silloin, kun tuli aika kerätä sirpaleita taas kasaan? Ei näkynyt, eikä näy vieläkään, kun yritän niellä kipuani ja hyväksyä sen, mitä menin tekemään. En voi antaa itselleni anteeksi, enkä näille ihmisille. Minut huijattiin tuhoamaan jotain korvaamatonta, saatiin uskomaan, että olen heikko, etten pysty siihen. En saa sitä koskaan takaisin, eikä sitä koskaan voi unohtaa. Minun unelmani, jonka poismeno nyt repii minua sisältäpäin palasiksi. Jokainen sydämenlyönti muistuttaa siitä, mitä annoin pois vasten tahtoani. Miten tällaisesta pitäisi selvitä?
Ne, jotka ovat aiemmin blogiani lukeneet tietävät, että painiskelin kipeästi ex avomieheni väkivaltaisuuden aiheuttamista vaurioista pääni sisällä. Paniikkikohtaukset, kaiken poispyyhkivä pelko miehiä kohtaan, enhän edes kyennyt päästämään miespuolisia ystäviäni koskettamaan minua vielä ennen joulua ilman, että minut valtasi tukehduttava pelko ja ahdistus. Jatkuva tunne, että nyt se tapahtuu taas, minut hakataan taas, ehkä tämä kerta on se viimeinen ja kuolen pois. Pikkuhiljaa rauhoituin kuitenkin jonkin verran ja pystyin taas lähes normaaliin kanssakäymiseen miestenkin kanssa. Aina siihen asti, että joku erehtyi koskettamaan minua kaulan alueelta. Keväällä sainkin sitten omaksi onnekseni itselleni kämppiksen, joka sattui tietämään jonkin verran itsepuolustuslajeista, vielä siinä vaiheessa en tiennyt, miten suuri apu siitä minulle tulisi olemaan. Kertaalleen iltaa istuessamme sain ajatuksen, että hän voisi minua opettaa pääsemään tuosta kuristetuksi tulemisen pelosta eroon, kun se vieläkin riivasi minua. Niinpä sitten kokeiltiin ja kokeiltiin ja kokeiltiin. Minulle tehtiin kuristusotteita ja opin niitä myös itse tekemään. Voi luoja sitä itkun määrää, mikä näistä harjoituksista seurasi. Mutta ystävä pysyi siinä ja antoi minun rauhoittua, oli äänettömänä tukena. Enää en kammoa kosketusta kaulalleni ja lisäksi tunnen itseni paljon aiempaa paremmin. Olen vahvempi kuin uskoin olevani, en olekaan sylkykuppi, jota jokainen elämäänsä kyllästynyt sekopää voi käyttää hyväkseen. Olen ihminen, jolla on arvoa, joka merkitsee. Minulla on oikeus päättää itse siitä kuka minua koskettaa, jos koskettaa ja ennen kaikkea, miten koskettaa.
Voi kun kaikista kivun lähteistä voisi päästä eroon muutamalla kuristusotteella, miksei se voi olla mahdollista? Keväästä asti sisälläni on kiehunut niin paljon vihaa, pettymystä ja katkeruutta, etten tiedä miten sen saisin pois sisältäni, vai saanko koskaan. Ihmiset, joihin luotin kuin kallioon pettivät minut, veivät minulta uskon minuun itseeni. Sen seurauksena olin typerä ja luovuin unelmasta, jota olin kantanut mukanani jo vuosia. Yksinkertainen unelma, jonka olisin voinut toteuttaa. Mutta olin peloissani, etsin tukea läheisimmistä, yksi petti luottamuksen ja jakoi salaisuuteni eteenpäin. Sitten yhdessätuumin repivät minun uskoni minuun itseeni palasiksi, pelko otti vallan ja luovutin.
Juuri, kun olin alkanut saada itseni kasaan ja tunsin itseni oikeasti onnelliseksi. Omatoimisesti revin itseni uudelleen palasiksi painostettuna niiden toimesta, joiden olisi pitänyt rohkaista ja tukea. Ja missä nämä ihmiset olivat silloin, kun tuli aika kerätä sirpaleita taas kasaan? Ei näkynyt, eikä näy vieläkään, kun yritän niellä kipuani ja hyväksyä sen, mitä menin tekemään. En voi antaa itselleni anteeksi, enkä näille ihmisille. Minut huijattiin tuhoamaan jotain korvaamatonta, saatiin uskomaan, että olen heikko, etten pysty siihen. En saa sitä koskaan takaisin, eikä sitä koskaan voi unohtaa. Minun unelmani, jonka poismeno nyt repii minua sisältäpäin palasiksi. Jokainen sydämenlyönti muistuttaa siitä, mitä annoin pois vasten tahtoani. Miten tällaisesta pitäisi selvitä?
