Mihin katosi se ihana aika
kun oltiin vielä lapsia
viattomia kakaroita
juoksemassa nauru kurkusta kuplien
iloiten yksinkertaisesti
tästä elämästä
Silloin murheista musertavimpia
oli ne hetket, kun kaveri ei saanutkaan jäädä yökylään
Ainut kipu mitä tunnettiin
kun juostessa kompastuttiin hiekkatiellä
naarmutettiin polvet ja kämmenpohjat
itkettiin ja aina joku oli lohduttamassa
Mihin hittoon noi hetket hävisi?
Enää ei mielessä ole ainainen auringonpaiste
lumikin on vain kylmää ja märkää
ei siinä ole mitään hauskaa
Oliko se muka joskus oikeasti hauskaa kieriä hangessa?
Naarmuuntuneet polvet
ne ottaisin kiitollisena vastaan
sillä nyt kipu on myrkkyä
johon ei auta laastarit, ei lempeä puhallus
kipu on nyrkki pään sisällä
hakkaamassa tajuntaa aina vain kovempaa ja kovempaa
Naurun olen kadottanut
sen ilon ja viattoman onnen
kyvyn elää hetkessä ja nähdä vain kaikki hyvä maailmassa
nyt kaikki on kipeää ja pimeää
niin kovin raskasta
Lapsena haluttiin kasvaa äkkiä aikuisiksi
niin kuin isi ja äiti
Mitä niin helvetin hienoa tässä muka on?
Kysynpähän vaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti