Lapsesta aikuiseks

Mihin katosi se ihana aika

kun oltiin vielä lapsia

viattomia kakaroita

juoksemassa nauru kurkusta kuplien

iloiten yksinkertaisesti

tästä elämästä

Silloin murheista musertavimpia

oli ne hetket, kun kaveri ei saanutkaan jäädä yökylään

Ainut kipu mitä tunnettiin

kun juostessa kompastuttiin hiekkatiellä

naarmutettiin polvet ja kämmenpohjat

itkettiin ja aina joku oli lohduttamassa

Mihin hittoon noi hetket hävisi?

Enää ei mielessä ole ainainen auringonpaiste

lumikin on vain kylmää ja märkää

ei siinä ole mitään hauskaa

Oliko se muka joskus oikeasti hauskaa kieriä hangessa?

Naarmuuntuneet polvet

ne ottaisin kiitollisena vastaan

sillä nyt kipu on myrkkyä

johon ei auta laastarit, ei lempeä puhallus

kipu on nyrkki pään sisällä

hakkaamassa tajuntaa aina vain kovempaa ja kovempaa

Naurun olen kadottanut

sen ilon ja viattoman onnen

kyvyn elää hetkessä ja nähdä vain kaikki hyvä maailmassa

nyt kaikki on kipeää ja pimeää

niin kovin raskasta

Lapsena haluttiin kasvaa äkkiä aikuisiksi

niin kuin isi ja äiti

Mitä niin helvetin hienoa tässä muka on? 

Kysynpähän vaan...

Live your life

Vuosien ajan haaveilin tatuoinneista, nyt sitten menin ja otin muutaman, joita kauan olen ihooni halunnut. On tullut kaikenmoista kommentointia tutuilta ja puolitutuilta. Haen tatuoinneillani kuulemma huomiota, toisten mielestä pilasin kauniin ihoni ja jotkut sanovat, että menen massan mukana. Muillakin on tatuointeja, niin minunkin oli saatava? No ei nyt ihan... 

Minä olen minä
Sinä et voi sitä minulta viedä
Et nyt
Etkä myöhemmin

Ei koskaan enää.

Muutama vuosi narsistisessa parisuhteessa tekee jänniä ihmisen psykeelle, sehän on selvää. Harva kuitenkin käsittää sen, miten totaalisesti kaikki voi tuollaisessa suhteessa muuttua, jos sitä ei itse ole kokenut. Kolmisen vuotta elämästäni meni  kipeässä ja lohduttomassa sumussa; peilistä katsoi joka kerta takaisin joku aivan vieras ihminen, en tunnistanut itseäni sieltä lainkaan, vaikka kuinka yritin. Pääni sisällä kaikki oli outoa, vierasta, väärin ja kipeää. Ennen kaikkea väärin. Minä en ollut enää minä, olin jotain, mitä sairas narsisti oli minusta fyysisellä ja henkisellä väkivalla takonut. 

Paljon katkeria kyyneleitä ja kipeitä hetkiä on käyty läpi ja nyt vihdoinkin peilistä takaisin katson MINÄ, ei kukaan muu. Pääni sisällä olen minä, minä itse, eikä jotain, minkä joku muu on sinne hakannut. Ja voi, miten nautinkaan siitä tunteesta, kun oikeasti tunnistaa ja tuntee oman itsensä, tätä onnea ei voi sanoin kuvata. 

Alun perin tämän Ei koskaan enää  tatuoinnin ajatuksena oli yksinkertaisesti kertoa siitä, että minua ei enää koskaan lyödä ilman, että taistelisin vastaan. Nyt  se kuitenkin kuvastaa ennen kaikkea sitä, että minä olen minä, eikä kenelläkään ole koskaan enää oikeutta viedä sitä minulta pois. 

Kyyneleet nousee silmiin joka kerta, kun tuota tatuointia katson. <3

Elämän aikana on tullut koettua ihanien ihmisten kanssa ihania asioita. On naurettu, itketty ja taisteltu, selvitty voittajina. Nämä kaksi kuvaa muistuttavat niistä unohtumattomista hetkistä ja niistä ihmisistä, jotka ovat löytäneet paikkansa sydämessäni. <3

Palasia on loksahdellut pikkuhiljaa paikoilleen ja alan vihdoinkin oikeasti uskoa siihen, että parempi huominen odottaa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, kaikessa rauhassa ja varovaisin askelin. 

Muoks: Tatuoinneista valtavan iso kiitos Veeralle! <3

Viimeinen kerta

Yli puolitoista vuotta on kulunut siitä, kun kätesi puristuivat kaulani ympärille viimeisen kerran. Yli puolitoista vuotta siitä, kun katsoin kasvoihisi ja tunsin hapen loppuvan. Silmissäni pimeni ja ainut mitä näin, oli sinun kasvosi, mielipuoliseen ja sadistiseen hymyyn vääntyneenä.

Sinä lähestulkoon tapoit minut ja nautit siitä.
Oletko ylpeä itsestäsi?

Minä selvisin. Minusta tuli selviytyjä. Ja yhä edelleen, sinä olet se säälittävä ihmisraunio, joka sai nautintoa heikompansa pahoinpitelemisestä. Minä selvisin, vaikka yhä edelleen tunnen kuristusotteesi ja sen pimeyden, johon minut ajoit.