Sinä voit olla mykkä, täysin hiljaa. Sinun ei tarvitse sanoa sanaakaan ja silti saat kivun virtaamaan minussa. Minun sisälläni, minun ympärilläni ja minun lävitseni. Se on kaikkialla minussa enkä voi pestä sitä pois. Sinä et anna. Äänettömyydelläsi pakotat minut pitämään kiinni siitä kivusta, vaikka enemmän kuin mitään muuta minä haluaisin irrottaa siitä ja tarttua kiinni sinuun. Painautua vasten sinun suloista lämpöäsi ja tuntea sinun turvalliset kädet ympärilläni. Siihen minulla ei kuitenkaan nyt ole oikeutta, sillä sinä pidät minut sanattomuudellasi kaukana. Olen valovuosien päässä sinusta, vaikka muiden silmissä olen kosketusetäisyydellä. Muut eivät näekään sitä sanattomuuksien maailmaa, joka erottaa meitä ja repii minua rikki. En voi unohtaa sitä, vaikka se olisikin järkevintä. Se on osa minua. Sinä ja sinun hiljaisuutesi- te olette osa minua. Anteeksi, että saan itseni voimaan pahoin sinun hiljaisuutesi tähden. 




Löytyipä arkistoista tällainen vuodatus ja todella kovaa kirpaisee ajatella, miten paljon kärsin täysin arvottoman ihmisen vuoksi. Miten lujaa käperryin itsevihaan ja kipuun vain sen takia, etten tahtonut olla yksin. Miten paljon uhrasin ja annoin, koska uskoin, etten kelpaa kenellekään muulle. Annoin anteeksi kaiken, kuristamisen, lyönnit, repimisen, henkisen väkivallan, ihan kaiken. Ja vain siksi, että minulle oli uskoteltu, etten kelpaisi muille, että olin arvoton ja vain tuo ihmistekele oli minua varten.
Oksettaa pelkkä ajatus siitä, miten annoin kaikessa periksi. 

Need you now

Yksin olo tukehduttaa. Haluaisin syliin, kainaloon, lähelle. Vaan yksin olen kuitenkin, niinhän se aina menee. Hölmönä kuvittelin, että jotain saattaisi ehkä tapahtuakin, olisihan minun pitänyt tietää, ettei mikään mene niin kuin toivon. Eihän se koskaan mene niin.
Hirviö on tanssittanut minua tänään, koko päivän ja siitä olen kiitollinen. Olen syönyt ja oksentanut, mutta kuka näistä välittää, eihän se ole tärkeätä. Ei kai mikään enää ole kovin tärkeätä, tämähän on vain yhden ihmisen elämää. Minun elämääni. Mitä väliä sillä on, vaikka kaikki meneekin väärinpäin ja parantumisen sijasta vaivun takaisin sinne tuttuun ja turvalliseen pimeyteen, josta hetken ajan jo uskoin karanneeni. Typerä tyttö, ihan niin kuin tästä koskaan pääsisi karkuun.
Vanhat, jo parantumassa olevat haavat huutavat, eivät halua parantua, pitäisi tehdä jotain. Lisää verta, minun vertani. Sitä minun pääni taas huutaa, mutta vielä jaksan sentään sitä vastaan taistella. En tahdo tuottaa taas pettymystä muille, mutta toisaalta, kauaa en jaksa potkia enää vastaan. Minua väsyttää, mutta nukkuminen on pelkkä vitsi, mihin unta tarvitsee, onhan minulla mieleni hirviöt, jotka kuiskivat niin kiduttavan kauniisti korvaani. Rakastavat minua lujemmin kuin kukaan koskaan voisi minua rakastaa. Ainakin hirviöni ovat aina läsnä, eivät jätä minua koskaan. Siihen voin luottaa.

End of the road

Lääkkeet loppu, juuri kun kuvittelin olevani menossa parempaan suuntaan. Tänään viimeiset citalopramit. Ketipinorit loppui jo päiviä sitten, enkä ole saanut nukuttua sen koommin. Painajaisia, herään omaan itkuuni. Ahdistus alkaa taas kiristellä. Eilen siskon luota lähtiessä tuntui siltä, että tukehdun. Joku puristi taas kätensä kaulan ympärille. Ehkä tämä ei lopukaan koskaan, vaan hukuttaa minut alleen.
Niin kai siinä lopulta aina käy, minua ei ole luotu voittamaan.
Paino on kuitenkin pudonnut, kun ei ruoka enää maistu. Syön, kun on pakko, mutta se on hankalaa ja ne ahdistukset jälkeenpäin ja se oksentaminen. Seinät tuntuu taas lähestyvän, vaikka kaikille hymyilen ja sanon, että voin paremmin. Ja kai minä voinkin, tavallaan. Itsetuhoisella tavalla, mutta entäs sitten? Hullujuna kulkee raiteitaan pitkin eteenpäin, kohti mustaa aukkoa, joka mielenäni tunnetaan.

Saatanan hirviö, miksi et päästä jo irti.
Rakas aviomieheni, pitäisit vielä lujemmin kiinni.
Perkeleet päässäni, tanssittakaa pidempään.
Minä tahdon
olla
sitä
mitä joskus olin.
Ja sitä
mitä en koskaan ole ollut
Pieni
keijukainen.

Mahdotonta.

Pettävällä jäällä

Kyllä sen taas huomaa, että alkoholilla on vapauttava ja helpottava vaikutus. Ei satu hengittää, eikä pää ole täynnä kipeää. Pystyn jopa hymyilemään, aidosti, ainakin pienen hetken ajan.
Ikävä erästä ihmistä. Tahtoisi iholle, tuntea sen kosketuksen, nukahtaa viereen. Mutta en kai sitä enää koskaan saa. Se on jo mennyt pois, menetetty. Ja minä jäin yksin kaipaamaan, mutta niinhän se aina menee.
Fiksu tyttö, revin haavat auki, nyt valuu kudosnestettä ja verta siinä seassa. Kyllä kannatti. Enkä edes tarkoittanut, käsi vain ajatuksissa alkoi noita repiä ja sitten huomasin, että niin tapahtuikin oikeasti.
Kohta ehkä nukkumaan, jospa en näkisi pahoja painajaisia tänä yönä. Tosin edellisten öiden perusteella....aika turha toivo. Kyynel silmässä sitä kai saa taas nukahtaa, mutta kaikkeen tottuu, eikös niin?
Minä olen vain yksi ihminen. Kipeä ja rikkinäinen. Merkityksetön.

Se kaikki repii pään palasiksi

Sisällä on huuto. Taistelu ja itku. Kaikki pyörii päässä, enkä saa ääniä suljettua pois. En tänään. Miten saisinkaan, olen käyttänyt itseni jo loppuun. Paha on tänään vahvasti sisällä, eikä tahdo mennä pois. Ei edes veren mukana, vaikka niin se yleensä lähtee, ainakin joksikin aikaa. Nyt edes viiltohaavat ja virtaava veri ei riittänyt. Mikään ei enää riitä, enkä tiedä kuinka kauan tuon kanssa voi jaksaa tapella. Väsyttää niin paljon. Tahtoisin vain nukkua, nukkua ja nukkua. Mutta nukkuessa tulevat unet, enkä pääse niiltä pakoon.
Käsivartta tykyttää, mutta se tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Jos kipu heltiää, puristan kättäni niin kovaa, että veri alkaa valua taas ja turvallinen kivun jyskytys palaa. Sitten hymyilen. En onnellista hymyä, mutta hymyilen kuitenkin. Ja pystyn taas hengittämään.

Ending is love.

Kadehdin niitä, joilla on voimaa viiltää riittävän syvältä, jotta kaikki loppuu. Miksi minussa ei vielä ole sitä?