Yksin olo tukehduttaa. Haluaisin syliin, kainaloon, lähelle. Vaan yksin olen kuitenkin, niinhän se aina menee. Hölmönä kuvittelin, että jotain saattaisi ehkä tapahtuakin, olisihan minun pitänyt tietää, ettei mikään mene niin kuin toivon. Eihän se koskaan mene niin.
Hirviö on tanssittanut minua tänään, koko päivän ja siitä olen kiitollinen. Olen syönyt ja oksentanut, mutta kuka näistä välittää, eihän se ole tärkeätä. Ei kai mikään enää ole kovin tärkeätä, tämähän on vain yhden ihmisen elämää. Minun elämääni. Mitä väliä sillä on, vaikka kaikki meneekin väärinpäin ja parantumisen sijasta vaivun takaisin sinne tuttuun ja turvalliseen pimeyteen, josta hetken ajan jo uskoin karanneeni. Typerä tyttö, ihan niin kuin tästä koskaan pääsisi karkuun.
Vanhat, jo parantumassa olevat haavat huutavat, eivät halua parantua, pitäisi tehdä jotain. Lisää verta, minun vertani. Sitä minun pääni taas huutaa, mutta vielä jaksan sentään sitä vastaan taistella. En tahdo tuottaa taas pettymystä muille, mutta toisaalta, kauaa en jaksa potkia enää vastaan. Minua väsyttää, mutta nukkuminen on pelkkä vitsi, mihin unta tarvitsee, onhan minulla mieleni hirviöt, jotka kuiskivat niin kiduttavan kauniisti korvaani. Rakastavat minua lujemmin kuin kukaan koskaan voisi minua rakastaa. Ainakin hirviöni ovat aina läsnä, eivät jätä minua koskaan. Siihen voin luottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti