Sinä voit olla mykkä, täysin hiljaa. Sinun ei tarvitse sanoa sanaakaan ja silti saat kivun virtaamaan minussa. Minun sisälläni, minun ympärilläni ja minun lävitseni. Se on kaikkialla minussa enkä voi pestä sitä pois. Sinä et anna. Äänettömyydelläsi pakotat minut pitämään kiinni siitä kivusta, vaikka enemmän kuin mitään muuta minä haluaisin irrottaa siitä ja tarttua kiinni sinuun. Painautua vasten sinun suloista lämpöäsi ja tuntea sinun turvalliset kädet ympärilläni. Siihen minulla ei kuitenkaan nyt ole oikeutta, sillä sinä pidät minut sanattomuudellasi kaukana. Olen valovuosien päässä sinusta, vaikka muiden silmissä olen kosketusetäisyydellä. Muut eivät näekään sitä sanattomuuksien maailmaa, joka erottaa meitä ja repii minua rikki. En voi unohtaa sitä, vaikka se olisikin järkevintä. Se on osa minua. Sinä ja sinun hiljaisuutesi- te olette osa minua. Anteeksi, että saan itseni voimaan pahoin sinun hiljaisuutesi tähden. 




Löytyipä arkistoista tällainen vuodatus ja todella kovaa kirpaisee ajatella, miten paljon kärsin täysin arvottoman ihmisen vuoksi. Miten lujaa käperryin itsevihaan ja kipuun vain sen takia, etten tahtonut olla yksin. Miten paljon uhrasin ja annoin, koska uskoin, etten kelpaa kenellekään muulle. Annoin anteeksi kaiken, kuristamisen, lyönnit, repimisen, henkisen väkivallan, ihan kaiken. Ja vain siksi, että minulle oli uskoteltu, etten kelpaisi muille, että olin arvoton ja vain tuo ihmistekele oli minua varten.
Oksettaa pelkkä ajatus siitä, miten annoin kaikessa periksi.