Lääkkeet loppu, juuri kun kuvittelin olevani menossa parempaan suuntaan. Tänään viimeiset citalopramit. Ketipinorit loppui jo päiviä sitten, enkä ole saanut nukuttua sen koommin. Painajaisia, herään omaan itkuuni. Ahdistus alkaa taas kiristellä. Eilen siskon luota lähtiessä tuntui siltä, että tukehdun. Joku puristi taas kätensä kaulan ympärille. Ehkä tämä ei lopukaan koskaan, vaan hukuttaa minut alleen.
Niin kai siinä lopulta aina käy, minua ei ole luotu voittamaan.
Paino on kuitenkin pudonnut, kun ei ruoka enää maistu. Syön, kun on pakko, mutta se on hankalaa ja ne ahdistukset jälkeenpäin ja se oksentaminen. Seinät tuntuu taas lähestyvän, vaikka kaikille hymyilen ja sanon, että voin paremmin. Ja kai minä voinkin, tavallaan. Itsetuhoisella tavalla, mutta entäs sitten? Hullujuna kulkee raiteitaan pitkin eteenpäin, kohti mustaa aukkoa, joka mielenäni tunnetaan.
Saatanan hirviö, miksi et päästä jo irti.
Rakas aviomieheni, pitäisit vielä lujemmin kiinni.
Perkeleet päässäni, tanssittakaa pidempään.
Minä tahdon
olla
sitä
mitä joskus olin.
Ja sitä
mitä en koskaan ole ollut
Pieni
keijukainen.
Mahdotonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti