Kyllä sen taas huomaa, että alkoholilla on vapauttava ja helpottava vaikutus. Ei satu hengittää, eikä pää ole täynnä kipeää. Pystyn jopa hymyilemään, aidosti, ainakin pienen hetken ajan.
Ikävä erästä ihmistä. Tahtoisi iholle, tuntea sen kosketuksen, nukahtaa viereen. Mutta en kai sitä enää koskaan saa. Se on jo mennyt pois, menetetty. Ja minä jäin yksin kaipaamaan, mutta niinhän se aina menee.
Fiksu tyttö, revin haavat auki, nyt valuu kudosnestettä ja verta siinä seassa. Kyllä kannatti. Enkä edes tarkoittanut, käsi vain ajatuksissa alkoi noita repiä ja sitten huomasin, että niin tapahtuikin oikeasti.
Kohta ehkä nukkumaan, jospa en näkisi pahoja painajaisia tänä yönä. Tosin edellisten öiden perusteella....aika turha toivo. Kyynel silmässä sitä kai saa taas nukahtaa, mutta kaikkeen tottuu, eikös niin?
Minä olen vain yksi ihminen. Kipeä ja rikkinäinen. Merkityksetön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti