Need you now

Joo, ei kai tässä. Ahdistaa, itkettää ja vituttaa, mutta ei kai se mitään. Juodaan taas vähän lisää niin kyllä kaikki on taas hyvin. Sillähän se paranee, eikös juu

Live hard die alone

Joo-o. Kyllä näillä mennään. Terapiat on nähty, vitut niistä. Hyvin pärjään ilmankin, eihän mulla ole mitään hätää. Kaikki on just niin kuin pitääkin, eikös juu. Löysin tieni taas vakipaikkaan. Hyvin kihoaa huppuun, kun on jäänyt tänään syömättä. Hups. Mutta kuka sitä syötävää tarvii, jos viinaa riittää?

Brick by boring brick

Haha. Sainpa hyviä uutisia postitse... Minä olenkin terve, ei minulla ole hätää. "...Sairautenne näyttää olevan hallinnassa, joten päätämme hoitosuhteen akuuttipsykiatrian polille...." Kiitos tästä ja näkemiin. Keräsin rohkeutta vuosi tolkulla, että uskalsin ottaa apua vastaan ja sitten; kahden käynnin jälkeen en enää tarvitsekaan apua. Kiitos ei tätä enää. Pärjään loistavasti yksinkin.

Dancing with the death

Onneksi ei tarvi ajatella. Alkoholi on uusi paras ystäväni, enkä tästä. luovu. Kyllä elämä vielä joskus ensi vuosituhannella hymyilee. Tuli kai kommenttia, että minulla on ongelmia, mutta miten niin? Kaikki on hyvin niin kauan, kun en ole selvinpäin ja ajattele tulevaisuutta. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Tanssi silmät kiinni ratakiskoilla ja odota seuraavaa junaa

Tänään piti mennä taas akuutin polille, kun oli klo.13.00 aika. Hups, nukuin siinä vaiheessa, enkä olisi muutenkaan saanut itseäni menemään. Aamu alkoi paukulla, tästä on hyvä jatkaa päivää eteenpäin. Kasvatan takaisin sen kovan kuoren, enkä välitä enää mistään. Silloin olen ainakin muilta turvassa, sama se, miten minä itse hyökkään itseäni vastaan. Ei se ole niin oleellista.
En pysty enää itkemään. Eilen puhuin puhelimessa ja itketti kovastikin, en oikein tiedä mikä. Kyyneleet vaan eivät tule, kai minut on jo imetty kuiviin. Nyt voi enää tulla potkimaan tyhjäksi revittyä kuorta. Kun vain häviäisin kokonaan pois, saisi rauhan.

Jouluna tuli syötyä ihan liikaa. Ja eilenkin. Tänään ei pysty. Rankaisen itseäni heikkouteni takia. Minun on pystyttävä parempaan. Juon vettä ja sanon murisevalle vatsalleni, että se riittää, enempää tällainen rasvapallo ei tarvitse. Tyhjä vatsa on kipeä, mutta se kipu luo sairasta nautintoa. Sen kanssa minä osaan elää ja se ei edes näy päällepäin. Kenenkään ei tarvitse tietää.

Tanssii silmät kiinni ratakiskoilla

ja odottaa seuraavaa junaa

kyllä se sieltä vielä tulee

kunhan jaksaa tanssia

nostaa itsensä korkeammalle

pyöriä nopeammin

lepoa ei tarvita

sitä ei ole ansaittu

Tanssii silmät kiinni ratakiskoilla

ja seuraava juna tulee

viimein

vihellys

jarrujen ääni kirvelee korvissa

rysähdys

silmissä pimenee

ja kaikki loppuu

viimein

Kyllä minä pärjään.

Ei sen pitänyt olla näin

Haluan takaisin sen rautaisen otteen, joka piti kaikki tunteet poissa. Löi joka ikisen ylimääräisen ajatuksen ja tunteen kovalla nyrkillään palasiksi. Annoin itselleni luvan hengittää vapaasti ja tuntea, vain muutaman päivän ajan. Ja nyt en saa sitä enää pois. Missä on se suloinen turtumus, kun ei jaksa enää välittää ulkomaailman tapahtumista? Mihin helvettiin se oikein hävisi!?
Nyt sattuu liikaakin, jokainen hengenveto tekee kipeää. Kuinka kauan pitää hakata päätä seinään, kuinka syvälle täytyy viiltää, että se menee taas pois? Miten kauan? En tahdo tätä, en enää koskaan. Suljin ne tunteet pois kovan työn ja väkivallan avulla, en minä halua niitä enää takaisin. Niiden piti olla poissa kokonaan. Kuka helvetti antoi niille luvan tulla takaisin?
Pitää etsiä keino sammuttaa se kaikki taas. Kääntää pää autopilotille.

Sabotage

Mä tarvitsen mun haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
Joka ei jätä milloinkaan
Nöyränä vartoo vuoroaan
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää

Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa

Ei tän näin pitänyt mennä. Ei pitänyt olla selvinpäin, mutta pullot jäi toisaalle, nyt ei ole juotavaa. Pää selvänä ja kohtaukset käy kimppuun. Jaksanko muka tämän yön? En tahdo. En. Pulssi kiipeää ylöspäin tasaiseen tahtiin ja haluaisin iskeä pääni seinään niin monesti, että tapetti olisi verestä punainen, mutta enhän minä tee niin. Olen kiltti tyttö. Perkele.
Joulu oli yhtä helvettiä. Piti olla nätisti, pysyä roolissa ja ennen kaikkea piti syödä normaalisti, enkä päässyt oksentamaan kuin kerran. Olen kuin vappupallo, mutta onneksi nyt kotona, eikä kaapissa ole ruokaa. Tähän voisi iskeä parin päivän kaurapuurokuurin. Ehkä sillä selviää tiistaihin asti. Sitten korkki auki ja tukka solmuun.
Verta, miksei sitä ole tässä nyt ja heti. Minä en jaksaisi enää kantaa itseäni, onko ihan pakko? Olen niin väsynyt.
Ystäväkin on huolissaan, väittää että olen huonossa jamassa ja tarvitsen enemmän hoitoa. Ei se ole totta, entä sitten jos juon paljon? Ei se minua tapa. Tai jos tappaakin, niin haittaisiko se muka?

Raatele minut

Totesin juuri, etten tahdo enää tämän vuoden puolella olla selvinpäin. En vain tahdo. Voinhan jatkaa vielä muutaman päivän? Sitten nukun ja kaikki on ehjää, kaunista ja kunnossa.
Minun rakas hirviöni voitti taistelun, taas. Päivän saldo hirviö vs minä 3-0. Näin sen pitääkin mennä. Tämä on minun paikkani.
Muutama juoma lisää, pari ketipinoria vielä lisää ja ehkä sitten sammun hetkeksi.

Ending is Love

Oon lentänyt liian lujaa ja nyt isketään hintaa vasten kasvoja. Pää ei tahdo selvitä, haluan pitää humalani. Se on ollut niin hyvä ystävä jo monta päivää, kohta viikon. Miksi minun pitäisi lopettaa se, kun silloin en ole ihan niin kipeä, silloin paniikkikohtaukset eivät määritä päivääni. Jouluksi kotiin vanhemmille, mutta onneksi siellä juovat muutkin, joten ei tarvitse juoda salaa; voin jatkaa täällä pilven päällä vielä hetken. Ajattelin ensin, että selvittäisin pääni jo nyt, mutta se ei tuntunut kovin hyvältä ajatukselta. Muutaman päivän ajan kaikki on ollut niin hyvin; olen hymyillyt, nauranut, nauttinut. Miksei se voisi vaan jatkua?

Menkat, viikonlopun vitsailut siitä, miten ehkäisykin voisi olla joskus aika pop. Kohtaus laukesi heti menkkojen alkaessa; muistot kipeistä kierroista ja yrittämisestä. Kuka hullu yrittää antaa väkivaltaiselle puolisolleen lapsen? Yrittää yli kahden vuoden ajan ja kärsii kaiken aikaa, kun ei onnistu. Vieläkin ne muistot nähtävästi vainoavat minua ja iski pakottava tarve saada kipua, saada ne tutut ja turvalliset viiltohaavat iholle, pois pään sisältä.

Hirviö haastoi kaksintaisteluun

kertoi helpotuksesta

nopeaa, hetken kirpaisee

verta ja sitten tovin kuumotus iholla. 

Minun hirviöni haastoi minut kaksintaisteluun

tällä kertaa

minä hävisin.

Life is a bitch...

...and then you die.

Piti kai kertoa niin kuin asia oikeasti on, 

piti sanoa, etten tahto poistua kotoa,

lähteä mihinkään omasta vuokra-asunnostani. 

Haluan pysyä täällä, piilossa katseilta,

piilossa maailmalta. 

En jaksa avata saapuvia postikirjeitä, 

laskujahan ne ovat, mutta millä ne muka maksaisin, 

en saa itseäni liikkeelle, jotta jotain tapahtuisi, 

mitä se kuitenkaan auttaisi; olen jo suossa.

Joka ilta mietin, että olisi parempi,

jos en enää seuraavana aamuna heräisi, 

mutta eihän se nyt sovi. 

Pohdin kuinka paljon oikeasti saisin vahinkoa aikaan,

jos nielisin joka ikisen pillerin täältä,

olisiko se tarpeeksi, tarvitsisinko enemmän,

ehkä pullo vodkaa lisänä ja se olisi tarpeeksi,

mutta enhän minä voi pettää ihmisiä niin. 

Parempi vain jatkaa hymyilyä,

antaa ihmisten uskoa,

että kaikki vielä järjestyy ja minusta tulee kokonainen,

uskoisinpa itsekin. 

Ehkä muut uskovat minunkin puolesta. 

Funhouse

Miltä se tuntuu, kun oma pää pettää?
Se tuntuu hirveältä. Siis silloin, kun se ei tunnu totaalisen ihanalta. Selkeätä, eikös vain?
Tätä on minun elämäni, joka helvetin päivä; saatan aamulla jopa herätä siinä uskossa, että minun on hyvä olla, mutta odotas hetki, kyllä ne pilvilinnat taas romahtavat. Niinhän kuitenkin aina käy.
Ahdistus ja paniikkikohtaukset ilman mitään ilmiselvää syytä ovat myös melko hauskaa ajanvietettä, kukapa ei nauttisi siitä, kun päätyy haukkomaan henkeään, koska joku soitti naapurin ovikelloa. Ei siis omaa ovikelloani, vaan naapurin. Tai, kun puhelimesi soi, sovit tapaamisen ja sen jälkeen sykkeesi on 150 tietämillä ja kurkkuasi kuristaa. Kukapa tällaisesta ei nauttisi.

Sairaus on pitänyt minua otteessaan rautanyrkillä nyt muutaman päivän. Pahemmin kuin normaalisti. En voinut edes ottaa rentouttavaa vaahtokylpyä, kun sekin alkoi ahdistaa. Miten tämän kanssa pitäisi pystyä elämään? Ja toisaalta olen taas totaalisen rakastunut sairauteeni; tämä ahdistus ja pelko on vienyt ruokahalun ja ruoan maun mennessään. Kaikki maistuu samalta; ei miltään, enkä tahdo syödä mitään. Jotain positiivistakin siis. Tosin eiliset treffit etu ja keskisormen kanssa teki ilmeisesti kurkulle damagea. Olen tässä syljeksinyt verta kaiken muun joukossa, ihanata siis.

Huomenna taas käynti akuutissa, onneksi ei tarvitse mennä yksin, vähemmän stressattavaa siis siinäkin. Olen niin väsynyt pelkäämään omaa päätäni, vaikka rakastan sitä samalla. Olen väsynyt valehtelemaan. Olen väsynyt esittämään. Olen väsynyt, viittä vaille lopussa.

Haudattu

Lääkitys potkii päähän. Tai ehkä se on vaan tämä sairaus, en tiedä, enkä enää jaksa välittää. Oksentamisesta tulee hyvä ja turvallinen olo, se on jotain mitä hallitsen. Sen minä osaan.
Meinasin tosin pyörtyä suihkuun ja olo on vieläkin jokseenkin hutera.
Suunnitelmat menevät päin persettä, mutta siihen nyt on jo tottunut. Parempi kun lakkaan suunnittelemasta kokonaan, säästyy ylimääräisiltä murheilta ja pettymyksiltä.

Tänään minä olen sairaus ja se on hyvä. Näin on hyvä.

Unissa veri korvaa kyyneleet. Veri on puhdasta.

Piriä vetänyt orava

Eilen oli sitten ensimmäinen käynti akuuttipsykiatrian polilla. Keskustelu psykiatrian erikoissairaanhoitajan kanssa ja psykiatrian erikoislääkäri kävi sitten kirjoittamassa lääkereseptit. Onneksi Jonna tyttönen tuli viemään miut tuonne keskusteluun, yksin en olisi pystynyt menemään. Pää koitti ilmeisesti suojella itseään, sairauttaan ja heitti maanisen vaiheen päälle matkalla sairaalaan. Kaikki nauratti ja oli hullun hauskaa, nauroin ihan vaan veden juomisellekin. Hoitaja oli ihan ok, symppis nainen ja pystyin jopa puhumaan asioista, vaikka ahdistus takoikin takaraivossa, lujaa.
Citalopram Actavis 20mg, masennuksen hoitoon.
Ketipinor 25mg, mieltä tasaamaan ja unta antamaan.
Kolme ketipinoria illalla, nukuin 15 tuntia ja olisin vielä voinut nukkua, mutta piti lähteä pikkuveljen synttäreille. Pari minuuttia autossa ja paniikkikohtaus istahti hartioille, kurkkua kuristi ja halusin vain pois. Oksentamaan tien reunalle. Rummutin penkkiä, puristelin omia käsiäni ja koitin hengittää. Selvisin hengissä. Takaisin tullessa sama juttu, kaupassa pysähtyminen ja olo vaan paheni. Piti välillä puristaa hyllyn reunaa, että pystyi olemaan. Teki mieli juosta karkuun, mutta enhän minä voinut. Puolen tunnin kotona olon jälkeen ahdistus alkoi tasoittua. Nyt olen kuin piriä vetänyt orava. Paikallaan olo on ihan mahdotonta, jalka naputtaa ja tärisen. Juttelin ihanuuden kanssa puhelimessa ja olin kunnon moottoriturpa, puhuin 5x norminopeudella, saiko toinen edes mitään selvää, en tiedä?

Huomenna sukuloimaan viikonlopuksi, helvetti. Pitää olla normaali, syödä normaalisti, oksentaa et voi. Helvettiä. Sisko pitää huolta, sisko suojelee. Jos alan hajota, lähdetään siskon kanssa ulos ja saan hajota sitten sinne, ettei muut näe. Voipi olla, että aikaa kuluu paljon ulkona.
Rakas sairauteni nauttii, lääkkeet veivät ruokahalun. Syöminen on pakkopullaa, pakko on syödä, mutta ei mikään maistu. Ja lauantaina pitäisi mättää kakkua sun muuta. Ja kakkua on pakko syödä, ettei täti loukkaannu, enkä edes tykkää täytekakuista. Miten helvetissä selviän? Hajottaa jo pelkkä ajatus.

Lasinsirpaleita verisuonissa.
Ydinräjähdyksiä pään sisällä.
Sarjatulta sydämen ympärille.
Ehkä tämä joskus lopppuu.