Funhouse

Miltä se tuntuu, kun oma pää pettää?
Se tuntuu hirveältä. Siis silloin, kun se ei tunnu totaalisen ihanalta. Selkeätä, eikös vain?
Tätä on minun elämäni, joka helvetin päivä; saatan aamulla jopa herätä siinä uskossa, että minun on hyvä olla, mutta odotas hetki, kyllä ne pilvilinnat taas romahtavat. Niinhän kuitenkin aina käy.
Ahdistus ja paniikkikohtaukset ilman mitään ilmiselvää syytä ovat myös melko hauskaa ajanvietettä, kukapa ei nauttisi siitä, kun päätyy haukkomaan henkeään, koska joku soitti naapurin ovikelloa. Ei siis omaa ovikelloani, vaan naapurin. Tai, kun puhelimesi soi, sovit tapaamisen ja sen jälkeen sykkeesi on 150 tietämillä ja kurkkuasi kuristaa. Kukapa tällaisesta ei nauttisi.

Sairaus on pitänyt minua otteessaan rautanyrkillä nyt muutaman päivän. Pahemmin kuin normaalisti. En voinut edes ottaa rentouttavaa vaahtokylpyä, kun sekin alkoi ahdistaa. Miten tämän kanssa pitäisi pystyä elämään? Ja toisaalta olen taas totaalisen rakastunut sairauteeni; tämä ahdistus ja pelko on vienyt ruokahalun ja ruoan maun mennessään. Kaikki maistuu samalta; ei miltään, enkä tahdo syödä mitään. Jotain positiivistakin siis. Tosin eiliset treffit etu ja keskisormen kanssa teki ilmeisesti kurkulle damagea. Olen tässä syljeksinyt verta kaiken muun joukossa, ihanata siis.

Huomenna taas käynti akuutissa, onneksi ei tarvitse mennä yksin, vähemmän stressattavaa siis siinäkin. Olen niin väsynyt pelkäämään omaa päätäni, vaikka rakastan sitä samalla. Olen väsynyt valehtelemaan. Olen väsynyt esittämään. Olen väsynyt, viittä vaille lopussa.