Russian roulette

Ahdistaa. Tuntuu, että tukehdun. Ihoa kuumottaa ja samaan aikaan palelee, kaulan ympärillä on kiristävä vanne; kuin kaksi kättä yrittäen murskata henkitorvea. Tuttu tunne, kuvottava tunne, Ville teki sen minulle ja tekee vieläkin. Aina vaan uudestaan, eikä tämä kai koskaan lopu.
Mikä antaa miehelle oikeuden riistää turvallisuuden tunteen avovaimoltaan. Millä kukaan voi oikeuttaa toisen kuristamisen siihen asti, että silmissä pimenee ja hengittäminen ja nieleminen ovat tuskaa seuraavat pari kolme viikkoa? Minut on rikottu väkivaltaisesti, minulta vietiin kyky luottaa miehiin lähelläni. Henkeni salpautuu jopa silloin, jos 8-vuotias pikkuveljeni koskettaa kädellään kaulaani; jopa silloin minusta tuntuu, että se kaikki tapahtuu taas.

Tänä yönä on turha haaveilla rauhasta tai unesta. Pää huutaa kipua, jolla tuo pään sisällä riehuva painajainen hiljenisi taas. Pää huutaa verta, sillä se loppuu taas hetkeksi. Mene jo pois, sinä olet saastaa etkä kuulu minuun. Et enää. Sinulla ei ole oikeutta olla minussa enää.

Its on you now

Annoin sitten elämäni sossujen käsiin. Soittelevat huomenna akuuttiin psykiatriseen tai mihin lie, ehkä minä päädyn sitten sinne. Ehkä.
Puhuessani sossun kanssa, hajosin ehkä palasiin, vähän enemmänkin. Hain siskon luota 80% vodkaa. Nyt iski laskuhumala ja löydän uudet haavat kädestäni. Vähän lipsahti, tikkejäkin kaipaisi, mutta olkoot. Kyllä tästä henkiin jää, en tiedä onko se hirveän hyvä asia, mutta näin nyt kuitenkin on. Menetin hallinnan, sairauteni ei enää olekaan yksin minun, miten tässä näin kävi?

Mad world

Ei tämän ihan näin kai pitänyt mennä, ainakin niin tuolla päässä kaikuu koko ajan. T ilmoitti miulle eilen, että on soittanut tampereen sosiaalipäivystykseen miun tilanteesta, antanut minun numeron niille ja ne lupasivat soittaa miulle. Suuttumus, pettymys, ahdistus ja raivo iski pintaan samantien, pulssi nousi jonnekin 180 tienoille ja hengittäminen oli yhtä helvettiä. Jätin vastaamatta kun soittivat pari kertaa. Siinä vaiheessa T totesi, että jos en juttele niille, niin hän soittaa miulle ambulanssin, sanoo hätäkeskukselle, että yritän tappaa itseäni, että paikalle on mentävä ja vauhdilla. Vaikka mitään en siis ollut tekemässä itselleni siinä hetkessä... Pakko oli sitten vastata vastaan taistelun jälkeen. Hetki puhuttiin pintapuolisesti tilanteesta, enkä kai kovin mitään vääristellytkään. "Joo olen itsetuhoinen, mutta en ole tappamassa itseäni." Ei kai se ole väärin, etten maininnut haluavani, mutta olevani liian heikko siihen? "Käytätkö alkoholia?"   "Hyvin vähän nykyisin"... Ei kai sille tarvitse kertoa, että se johtuu ihan siitä, ettei ole rahaa ryypätä. Sovittiin, että sama nainen soittelee tänään miulle uudelleen. Saas nähdä pystynkö vastaamaan; vielä en osaa sanoa.
Rinnan päällä istuu elefantti ja jonkun käsi tuntuu koko ajan kuristavan kurkulla, käden haavoja kivistää ja tahtoisin repiä auki ne kaikki ja viiltää uusia siihen rinnalle. Päästää sen pahan pois minusta sitä kautta, jotain tuttua ja turvallista. Nyt olen rikkinäinen, alaston, suojaton. Annoin periksi eilen ja raotin suojamuuriani miettimättä enää seurauksia ja nyt siitä saan sitten maksaa. Tämäkö on sitä kuuluisaa edistystä?

Nauraen pilkallisesti katsoo haltija

kun hevonen paiskataan teurastamoon

sairastamaan kuolemaa

Voldemort lyödään kiinni seinään

lihaveitsi isketään raakaan sydämeen

näin hyökkää kuolema heikoimpaan

Menninkäinen sidottuna leikkauspöytään

verestävä väliliha raastetaan irti

huoneessa haisee turta kuolema

Tonttu hyökkää uroksen kimppuun

veistää irti mädän rintaluun

heittää sen matojen syötäväksi

Epäjumalat itkevät verta>

The animal I have become

Hirviö sai sen, mitä halusi. Ja minä nauroin, minun sairauteni laittoi minut nauramaan, kipeän kuuloista naurua, joka pelottaisi ketä tahansa. Silmät epäuskosta laajenneina kuuntelin kurkustani pulppuavaa naurua samalla, kun tuijotin käsivarttani pitkin valuvaa verta ja verilammikkoa, joka jalkojeni juureen alkoi muodostua.

 Kipu tuntuu niin turvalliselta, se on sentään minun, eikä kenelläkään ole valtaa viedä sitä pois.

When it starts to be too much.

Joo-o, mitäköhän sitä osaisi sanoa. Miun ystävä kävi viikonloppu vierailulla ja oli aivan ihanaa nähdä muutaman kuukauden tauon jälkeen, MUTTA... En yhtään osannut varautua siihen, miten helvetin vaikeata se olisi ja miten paljon sen jälkeen ahdistaisi. Tuo kaveri tietää, melkein kaiken ainakin, tai ainakin sen, että olen sairas. En enää sitäkään tiedä, mitä se tietää, huoh. Koko ajan koitat huolellisesti pitää maskia naamalla, olla tyyni, rauhallinen ja niin normaali kuin mahdollista. Piti syödäkin, kaveri halusi hakea pizzat, joten kotipizzan kautta kämpille... Ja minä söin, koko helvetin pizzan. Onneksi en sentään koko päivänä ollut syönyt mitään muuta, mutta olo oli silti koko loppu illan ja yön ahdistunut. Siinäkin vaiheessa, kun aamu viiden aikaan sain unta, näin vielä mielessäni miten se pizza paisuttaa minuu entisestään, hyi hyi hyihyihyihyihyi. Seuraava aamu meni ihan kohtalaisesti... tein terveellistä ruokaa ja söin pienen annoksen kaverin kanssa, mutta heti kun tuo lähti ja sulki ulko-oven perässään, painuin ahmimaan kaiken ruoan, mitä syömättä jäi... Olisiko siinä ollut 8 normi annosta... Ja tietysti oksentamaan niin kauan, että silmissä pimeni. Kaiken taisin kuitenkin saada ulos. Ja niin kuin minä hymyssäsuin tälle ystävälleni vannoin ja vakuutin, että olen kunnossa ja olen kunnolla loppu päivän...

Tänään piti terveyskeskukseenkin soittaa, olisi kai jo aika hakea apua tähän, mutta kun... En sitten soittanutkaan. Kaikki ongelmat kasaantuu niskaan, rahatilanne ei voisi olla huonompi, kohta lähtee luottotiedot ja kaikki laskut menee perintään. Jotain olisi tehtävä, mutten enää tiedä mitä voisin tehdä, miten tästä suosta pääsisi enää ylös. Entä jos en nousekaan? Annan kaiken olla ja painun pohjaan sen kaiken mukana, se voisi olla suunnitelma... En minä jaksa taistellakaan, miksi vaivautua, kaikki on jo niin pahasti rikki ja vääristynyt. Minä olen vääristynyt. Tämäkin päivä on mennyt ahmiessa ja oksennellessa, mutten saanut läheskään kaikkea pois, oksennus ei vaan tullut, ei vaikka mitä tein. Nyt sitten ainakin pari päivää paastolla, ihan pakko, muuten kuolen noihin tän päivän syömisiin. Ihan varmasti kuolen.

Mielessä näkyy kuva, ehkä maailman kaunein kuva...
Se tanssii verkkokalvoillani, ylös, alas ja ympäri. Yhä uudestaan ja uudestaan...
Harhanäkyni, kaunis hallusinaatio, pienen pieni illuusio, jonka varaan rakennan toivoni tässä hetkessä...
Veri, joka virtaa pitkin arvilla koristettua ihoa, valuu lattialle paksuna ja vielä lämpimänä. Vielä täynnä elämää.... 
Minun vereni, minun ihollani, kehoni ulkopuolella...
Siihen on hyvä turvautua, takertua...
Jos kaikki on aivan liikaa minulle kantaa, on aina reitti pois, ainakin hetkeksi...
Tarvitsen rangaistuksen...
Kurimus minulle pahoista teoistani, heikkoudesta. Sen olen ansainnut...
Minun vereni, minun ihollani, kehoni ulkopuolella. Minun elämäni, pois päin minusta...

Pleasure and Pain

Minun suloinen pieni hirviöni on tänään onnellinen.

Pään sisällä tanssitaan riehakasta voitontanssia. Minut on voitettu taas kerran, häviän oman elämäni merkittävimmässä pelissä aina vaan uudelleen. Koko päivä on mennyt syödessä. Siitä asti kun heräsin olen syönyt, syönyt ja syönyt. Ja oksentanut niin, että korviinikin koskee. Seitsemän aikaan vihdoin oksensin itseni täysin tyhjäksi ja onnistuin lopettaa syömisen. Hirviöni oli tyytyväinen, vatsaani koskee, kurkkuni on turvonnut ja tulessa, rintaa vihloo ja sydämeni sykkii epätahtia. Minun haluttiin vain päätyvän taas siihen pisteeseen, että fyysinen kipu tyydyttää sairauteni.
Minun sairauteni, paras ystäväni, demonini, kiroukseni, aviomieheni, minun rakastajani, minun tautini, hirviöni... Se on huutanut kipua siitä hetkestä asti, kun heräsin ja lopulta se piste saavutettiin. Joka ikiseen hampaaseen koskee, munuaiset itkevät ravintoa, vatsa itkee ravintoa, mutta ei. Sitä ei nyt anneta, nyt on aika kärsiä ja nauttia joka hetkestä.

Oliko joskus oikeasti aika, jolloin olin onnellinen? Aika, jolloin minussa ei elänyt tätä ihanan kamalaa sairautta? 

Syntynyt häviämään?

Ei tästä tule mitään, ei yksinkertaisesti tule. En pysty.
Pystyn ehkä yhden päivän viikossa olemaan normaali. Syömään normaalisti ja olemaan oksentamatta, jaksan ehkä jopa käydä siskoni kanssa lenkillä tai tehdä jotain muuta edes etäisesti hyödyllistä; tiskata vaikka tiskit, tai kerätä roskat lattialta. Suurimman osan ajasta makaan lähes katatonisessa tilassa toivottoman väsyneenä, vaikka olen nukkunut 8 tunnin yöunet. En meinaa jaksaa liikuttaa edes kättäni.

Pää on täynnä epätoivoista usvaa, joka sumentaa näkökyvyn toisinaan kokonaan, silmissä pimenee, enkä tunne omaa vartaloani. Se henkisen ja fyysisen väkivallan aikaansaama hirviö huutaa pääni sisällä niin kovaa, etten pysty välillä hengittämään, enkä kontrolloi omia tekojani. Kuulostaa ehkä toimintani selittelyltä ja tekosyiden metsästykseltä, mutta  siltä se tuntuu. Se mustaa vihaa ja itseinhoa sykkivä hirviö ottaa hallinnan, päädyn ahmimaan ruokaa niin paljon, että jo syödessä minua oksettaa. Hirviö opastaa juomaan vettä valtavia määriä syömisen ohella, jotta kaikki on helpompi saada sitten taas ulos.  Oksentamisen jälkeen olo on hetken ihanan raukea ja turvallinen; tein mitä käskettiin, onnistuin edes jossain. Hetken olin hyvä jossain ja tein sen, mitä piti tehdä. Voin hymyillä ja hengittää vapaasti, kukaan ei lyö minua pääni sisällä. 

Viiltelykin piti lopettaa, niinhän minä taisin luvata itselleni ja muutamalle, jotka tilanteestani tietävät. Kuitenkin viime viikolla havahduin käsi ja sormet veren tahrimina, käsivarressani muutamia viiltohaavoja. Ei syviä haavoja, koska en löytänyt terääni, mutta haavoja kuitenkin. Ja se kipu pääni sisällä, suorastaan räjähtää tyytyväisyydestä ja nautinnosta, samalla kun jossain mieleni pienessä, vielä terveessä sopukassa vaikeroi yksi hentoinen ääni, joka pyytää lopettamaan. Yrittää saada sen kaiken loppumaan, mutta päätyy piestyksi ja jää huomiotta. Ennen tuo hento ääni kantoi pitkälle, sai häpeilemään haavoja, piilottelemaan niitä, mutta nyt sekin on jo liian heikko. Järjen ääni on niin hiljainen, etten vaivaudu piilottamaan enää mitään. Hirviö sisälläni kantaa haavat ylpeänä ja esittelee niitä maailmalle voitonmerkkeinä. 

Pitäisi pystyä kai parempaankin

Mutta voimat jo loppuneet

Jokainen askel liian raskas

Jalat eivät jaksa enää kantaa

Olen heikko

Rikkirevitty 

Ne kourat

Jotka rusensivat henkitorveani

Kunnes maailmani pimeni

Tappoivat sisältäni ihmisen

Kutistivat minut pieneksi

Pala kerrallaan

Ja nyt

En enää tunne itseäni

Peilistä katsoo vieras ihminen

Jonka hänen väkivaltansa

Silpoi palasiksi

Ehkä lopullisesti

Muutama vuosi henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisessa suhteessa, etkä enää osaa olla oma itsesi. Olet jotain ihan muuta; hellä kosketus kaulalle saa aikaan paniikin, äkillinen halaus salpaa hengityksen kun valmistaudut kipuun. Se väkivalta on tiivistynyt, muotoutunut muistoistani ja nyt se palvelee syömishäiriöni ja itsetuhoisuuteni  virassa. Väkivaltainen entinen avomieheni on yhä pääni sisällä, siinä on minun hirviöni. Minun taisteluni, jota en enää jaksaisi taistella. Olen väsynyt. 

Tuun kai aina elään ikiomas maailmas,
jos taivas on musta ja aurinkoo vailla.






Taas yks näit päivii,
millä ei oo mitään välii.
Kävi miten kävi, mä kai synnyin häviin?
Konttaan rättiväsyneenä elämäni läpi,
väsään räpin ja kertoo nii et muutki näkis
Mä tappaisin itteni, jos sil ois merkitystä,
mitää syytä miks joskus ois paremmin ku nytkää.
Kaivan röökin ja sydään ja toivon et mun sydän,
lopettaa ton hakkaamisen, vois tehä hyvää.
Mun toivomuskaivos on kusta, arkun pääl multaa,
ja sateenkaaren pääs padas paskaa eikä kultaa.

Et ole tarpeeksi hyvä

Mun piti olla parempi. Valmis, vahva, ehjä ja parempi. Miksi kaikki sitten jatkuu samalla kaavalla, enkä pysty edes yhtä päivää olemaan oksentamatta? Edellisen blogipäivityksen jälkeen nousi kuume ja happi oli niin heikko, että sohvalta ylös pääseminen kesti pahimmillaan n.15minuuttia ja silmissä pimeni, jos liian kauan oli pystyssä. Siitä huolimatta oli pakko oksentaa kaikki se vähäkin, mitä sain suustani alas laitettua, vaikka kroppa huusi ruokaa, ravintoa. Oksensin niin monta kertaa, että nyt ilmeisesti olen onnistunut syövyttämään kurkkuani. Molemmin puolin kurkkua on vaalea läntti, joka on myös ulkopuolelta hemmetin kipeä ja tulivat tuon oksennus rulianssin jälkeen. Hyvä minä, onnistuin epäonnistumaan taas. S-Ä-Ä-L-I-T-T-Ä-V-Ä-Ä!

Mieli on niin täynnä valkohehkuista vihaa, niin täynnä bulimiaa, että haluaisin vain huutaa kurkku suorana sen kaiken pois. Ehkä huudankin vielä, en tiedä, ei se auta kuitenkaan. Tiedän kyllä, millä sen vihan ja ilkeän kuiskeen saisin päästäni pois, se olisi niin helppoa. Se on joka kerta helppoa, aina edellistä kertaa vähän helpompaa. Ota vain se terä käteen, paina ihollesi ja anna mennä; viillä ja katsele sitä veren määrää, joka pienistä pintasuonistakin lähtee. Sen jälkeen voisin huokaista helpotuksesta ja hymyillä, olla hetken vapaa siitä kaikesta. Pienen hetken ajan syömishäiriöni olisi hiljaa ja antaisi minun hengittää ihan rauhassa, ehkä sydämeni sykekin laskisi lähelle normaalia, kun se nyt hakkaa koko ajan jossain sadan tienoilla. Ahdistaa niin paljon.

Söin sämpylän ja sekin alkoi ahdistaa, oksensin, mutta en varmasti saanut kaikkea oksennettua pois, heikkoa! Haluaisin pumpata vatsani täyteen vettä, odotella hetken ja mennä sitten oksentamaan taas, siinä hauraassa toivossa, että ehkä veden mukana tulisi loput sämpylän murusetkin elimistöäni piinaamasta.

Joku joskus sanoi minulle, että näytän tuossa kuvassa aivan siltä kuin minut olisi kuristettu kuoliaaksi. Nyt naureskellen mietin ja ajattelen, että miksei niin käynyt. Miksen yksinkertaisesti kuollut silloin, kun Ville viimeisen kerran kuristi minua. Olin jo niin lähellä, silmissä pimeni ja jotain meni joksikin aikaa kurkustani rikki. Miksei se hyödytön, väkivaltainen narsisti voinut edes yhden kerran tehdä jotain oikein ja loppuun asti; lopettaa minun taisteluani. Siitä miehestähän tämä syömisen kanssa temppuilu alkoi, olisi se siis voinut siihen loppuakin, mutta ei. Miksi ei? Ehkäpä minun on tarkoitus kärsiä vielä pieni annos lisää.

Tämä tauti vei järjen,

vaikka vastaan taistelin. 

I need my control

Kipupiste on jo ylitetty, kauan sitten.

Verisillä huulillani muodostan sanat 

Manaan tulevan ajan siunaten menneen

Sen kivun ja verenhukan tuottaman kalpeuden

En tiedä miten päin olla, miten olisi helpointa hengittää, miten saisin kivun painumaan taustalle edes hetkeksi.
Hengitys ei kulje normaalisti ja kyyneleet tulevat varoittamatta, ilman mitään syytä. Eilen havahduin siihen, että syöminen ja siitä seuraava oksentelu ovat saaneet yliotteen, enkä hallitse sitä itse enää ollenkaan. Apua en kuitenkaan hae; en pysty enkä tahdo. Minun on pakko selvitä tästä yksin, tästäkin. 

Toistan mantrana raakuuden runoa

Jota kuoleman jumalat ja haaskaeläimet rakastavat

Kutsun pimeyden henkiä luokseni hulluuden sanoilla

Pedot nuolevat vertani ahnaasti eikä ihoni värähdä

Jostain se kontrolli on pakko löytyä, on oltava joku keino lopettaa tämä ahmiminen ja oksentelu, vihaan sitä. Haluan sen pois minusta, kokonaan pois. Tänään on mennyt hyvin. Olen syönyt vähän, enkä ole oksennellut ja tajusin, että siinä on ratkaisu. Syön niin vähän, ettei pakottava tarve oksentaa pääse heräämään minussa. Kaikki on tarkkaan laskettu ja mietitty, jokaisen päivän syömiset suunnitellaan edellisenä päivänä, eikä armoa anneta. Revin sen kontrollin itsestäni vaikka väkisin, en jaksa tätäkään enää.

Kynteni terävät raapivat lisää

Verenvuoto moninkertaistuu ihoni kalvetessa entisestään

Värit tanssivat ympärillä muistuttaen synneistä

Saastaisista himoista joiden vallassa olen

En halua koko elämääni elää näin. En jaksa tällaista loputtomiin. Haluaisin kerrankin katsoa peiliin ilman, että haluan lyödä nyrkilläni peililasin sirpaleiksi. Kuluttaa edes yhden päivän ilman sitä ikävää jotain terävää kohtaan. Ilman sitä pakottavaa tarvetta viiltää, repiä rikki ja tuhota. Päätin, että tänään enä viillä, joten paremman puutteessa olen repinyt jo paranemassa olevat haavat auki kynsilläni ja katsellut, miten veri nousee taas pintaan. Siitä seuraa kummallinen hiljaisuus, hetken rauha sisälle. Pienen hetken ajan pään sisällä ei huuda puhdas, valkohehkuinen kipu, vaan korvissa soi hiljaisuus ja kasvoille nousee vaivaton hymy.

Pedot käyvät ahnaammaksi eivätkä tyydy enää vain nuolemaan

Hampaat lävistävät ohuen ihon ja purevat irti sairasta lihaa

En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, mutta tällä hetkellä tässä olen minä. Niin väsynyt ja kipeä. Väsynyt olemaan kipeä. Jos kaiken vain voisi ottaa pois, viedä ne muistot ja koetut tunteet pois, polttaa mielestään sen osan karrelle, jättää vain harmaata tuhkaa jäljelle. Sekin olisi varmasti parempi kuin tämä, kipeät muistot ja kauhun hetket pään sisällä; läpikäytynä yhtä uudelleen ja uudelleen.

Minä vähenen ja ohenen hetki hetkeltä

Ja lopulta tulen omien illuusioideni hirttämäksi

Minut tappoivat harhakuvat