Verisillä huulillani muodostan sanat
Manaan tulevan ajan siunaten menneen
Sen kivun ja verenhukan tuottaman kalpeuden
En tiedä miten päin olla, miten olisi helpointa hengittää, miten saisin kivun painumaan taustalle edes hetkeksi.
Hengitys ei kulje normaalisti ja kyyneleet tulevat varoittamatta, ilman mitään syytä. Eilen havahduin siihen, että syöminen ja siitä seuraava oksentelu ovat saaneet yliotteen, enkä hallitse sitä itse enää ollenkaan. Apua en kuitenkaan hae; en pysty enkä tahdo. Minun on pakko selvitä tästä yksin, tästäkin.
Toistan mantrana raakuuden runoa
Jota kuoleman jumalat ja haaskaeläimet rakastavat
Kutsun pimeyden henkiä luokseni hulluuden sanoilla
Pedot nuolevat vertani ahnaasti eikä ihoni värähdä
Jostain se kontrolli on pakko löytyä, on oltava joku keino lopettaa tämä ahmiminen ja oksentelu, vihaan sitä. Haluan sen pois minusta, kokonaan pois. Tänään on mennyt hyvin. Olen syönyt vähän, enkä ole oksennellut ja tajusin, että siinä on ratkaisu. Syön niin vähän, ettei pakottava tarve oksentaa pääse heräämään minussa. Kaikki on tarkkaan laskettu ja mietitty, jokaisen päivän syömiset suunnitellaan edellisenä päivänä, eikä armoa anneta. Revin sen kontrollin itsestäni vaikka väkisin, en jaksa tätäkään enää.
Kynteni terävät raapivat lisää
Verenvuoto moninkertaistuu ihoni kalvetessa entisestään
Värit tanssivat ympärillä muistuttaen synneistä
Saastaisista himoista joiden vallassa olen
En halua koko elämääni elää näin. En jaksa tällaista loputtomiin. Haluaisin kerrankin katsoa peiliin ilman, että haluan lyödä nyrkilläni peililasin sirpaleiksi. Kuluttaa edes yhden päivän ilman sitä ikävää jotain terävää kohtaan. Ilman sitä pakottavaa tarvetta viiltää, repiä rikki ja tuhota. Päätin, että tänään enä viillä, joten paremman puutteessa olen repinyt jo paranemassa olevat haavat auki kynsilläni ja katsellut, miten veri nousee taas pintaan. Siitä seuraa kummallinen hiljaisuus, hetken rauha sisälle. Pienen hetken ajan pään sisällä ei huuda puhdas, valkohehkuinen kipu, vaan korvissa soi hiljaisuus ja kasvoille nousee vaivaton hymy.
Pedot käyvät ahnaammaksi eivätkä tyydy enää vain nuolemaan
Hampaat lävistävät ohuen ihon ja purevat irti sairasta lihaa
En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, mutta tällä hetkellä tässä olen minä. Niin väsynyt ja kipeä. Väsynyt olemaan kipeä. Jos kaiken vain voisi ottaa pois, viedä ne muistot ja koetut tunteet pois, polttaa mielestään sen osan karrelle, jättää vain harmaata tuhkaa jäljelle. Sekin olisi varmasti parempi kuin tämä, kipeät muistot ja kauhun hetket pään sisällä; läpikäytynä yhtä uudelleen ja uudelleen.
Minä vähenen ja ohenen hetki hetkeltä
Ja lopulta tulen omien illuusioideni hirttämäksi
Minut tappoivat harhakuvat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti