Pystyn ehkä yhden päivän viikossa olemaan normaali. Syömään normaalisti ja olemaan oksentamatta, jaksan ehkä jopa käydä siskoni kanssa lenkillä tai tehdä jotain muuta edes etäisesti hyödyllistä; tiskata vaikka tiskit, tai kerätä roskat lattialta. Suurimman osan ajasta makaan lähes katatonisessa tilassa toivottoman väsyneenä, vaikka olen nukkunut 8 tunnin yöunet. En meinaa jaksaa liikuttaa edes kättäni.
Pää on täynnä epätoivoista usvaa, joka sumentaa näkökyvyn toisinaan kokonaan, silmissä pimenee, enkä tunne omaa vartaloani. Se henkisen ja fyysisen väkivallan aikaansaama hirviö huutaa pääni sisällä niin kovaa, etten pysty välillä hengittämään, enkä kontrolloi omia tekojani. Kuulostaa ehkä toimintani selittelyltä ja tekosyiden metsästykseltä, mutta siltä se tuntuu. Se mustaa vihaa ja itseinhoa sykkivä hirviö ottaa hallinnan, päädyn ahmimaan ruokaa niin paljon, että jo syödessä minua oksettaa. Hirviö opastaa juomaan vettä valtavia määriä syömisen ohella, jotta kaikki on helpompi saada sitten taas ulos. Oksentamisen jälkeen olo on hetken ihanan raukea ja turvallinen; tein mitä käskettiin, onnistuin edes jossain. Hetken olin hyvä jossain ja tein sen, mitä piti tehdä. Voin hymyillä ja hengittää vapaasti, kukaan ei lyö minua pääni sisällä.
Viiltelykin piti lopettaa, niinhän minä taisin luvata itselleni ja muutamalle, jotka tilanteestani tietävät. Kuitenkin viime viikolla havahduin käsi ja sormet veren tahrimina, käsivarressani muutamia viiltohaavoja. Ei syviä haavoja, koska en löytänyt terääni, mutta haavoja kuitenkin. Ja se kipu pääni sisällä, suorastaan räjähtää tyytyväisyydestä ja nautinnosta, samalla kun jossain mieleni pienessä, vielä terveessä sopukassa vaikeroi yksi hentoinen ääni, joka pyytää lopettamaan. Yrittää saada sen kaiken loppumaan, mutta päätyy piestyksi ja jää huomiotta. Ennen tuo hento ääni kantoi pitkälle, sai häpeilemään haavoja, piilottelemaan niitä, mutta nyt sekin on jo liian heikko. Järjen ääni on niin hiljainen, etten vaivaudu piilottamaan enää mitään. Hirviö sisälläni kantaa haavat ylpeänä ja esittelee niitä maailmalle voitonmerkkeinä.
Pitäisi pystyä kai parempaankin
Mutta voimat jo loppuneet
Jokainen askel liian raskas
Jalat eivät jaksa enää kantaa
Olen heikko
Rikkirevitty
Ne kourat
Jotka rusensivat henkitorveani
Kunnes maailmani pimeni
Tappoivat sisältäni ihmisen
Kutistivat minut pieneksi
Pala kerrallaan
Ja nyt
En enää tunne itseäni
Peilistä katsoo vieras ihminen
Jonka hänen väkivaltansa
Silpoi palasiksi
Ehkä lopullisesti
Muutama vuosi henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisessa suhteessa, etkä enää osaa olla oma itsesi. Olet jotain ihan muuta; hellä kosketus kaulalle saa aikaan paniikin, äkillinen halaus salpaa hengityksen kun valmistaudut kipuun. Se väkivalta on tiivistynyt, muotoutunut muistoistani ja nyt se palvelee syömishäiriöni ja itsetuhoisuuteni virassa. Väkivaltainen entinen avomieheni on yhä pääni sisällä, siinä on minun hirviöni. Minun taisteluni, jota en enää jaksaisi taistella. Olen väsynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti