Ahdistaa. Tuntuu, että tukehdun. Ihoa kuumottaa ja samaan aikaan palelee, kaulan ympärillä on kiristävä vanne; kuin kaksi kättä yrittäen murskata henkitorvea. Tuttu tunne, kuvottava tunne, Ville teki sen minulle ja tekee vieläkin. Aina vaan uudestaan, eikä tämä kai koskaan lopu.
Mikä antaa miehelle oikeuden riistää turvallisuuden tunteen avovaimoltaan. Millä kukaan voi oikeuttaa toisen kuristamisen siihen asti, että silmissä pimenee ja hengittäminen ja nieleminen ovat tuskaa seuraavat pari kolme viikkoa? Minut on rikottu väkivaltaisesti, minulta vietiin kyky luottaa miehiin lähelläni. Henkeni salpautuu jopa silloin, jos 8-vuotias pikkuveljeni koskettaa kädellään kaulaani; jopa silloin minusta tuntuu, että se kaikki tapahtuu taas.
Tänä yönä on turha haaveilla rauhasta tai unesta. Pää huutaa kipua, jolla tuo pään sisällä riehuva painajainen hiljenisi taas. Pää huutaa verta, sillä se loppuu taas hetkeksi. Mene jo pois, sinä olet saastaa etkä kuulu minuun. Et enää. Sinulla ei ole oikeutta olla minussa enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti