Mun piti olla parempi. Valmis, vahva, ehjä ja parempi. Miksi kaikki sitten jatkuu samalla kaavalla, enkä pysty edes yhtä päivää olemaan oksentamatta? Edellisen blogipäivityksen jälkeen nousi kuume ja happi oli niin heikko, että sohvalta ylös pääseminen kesti pahimmillaan n.15minuuttia ja silmissä pimeni, jos liian kauan oli pystyssä. Siitä huolimatta oli pakko oksentaa kaikki se vähäkin, mitä sain suustani alas laitettua, vaikka kroppa huusi ruokaa, ravintoa. Oksensin niin monta kertaa, että nyt ilmeisesti olen onnistunut syövyttämään kurkkuani. Molemmin puolin kurkkua on vaalea läntti, joka on myös ulkopuolelta hemmetin kipeä ja tulivat tuon oksennus rulianssin jälkeen. Hyvä minä, onnistuin epäonnistumaan taas. S-Ä-Ä-L-I-T-T-Ä-V-Ä-Ä!
Mieli on niin täynnä valkohehkuista vihaa, niin täynnä bulimiaa, että haluaisin vain huutaa kurkku suorana sen kaiken pois. Ehkä huudankin vielä, en tiedä, ei se auta kuitenkaan. Tiedän kyllä, millä sen vihan ja ilkeän kuiskeen saisin päästäni pois, se olisi niin helppoa. Se on joka kerta helppoa, aina edellistä kertaa vähän helpompaa. Ota vain se terä käteen, paina ihollesi ja anna mennä; viillä ja katsele sitä veren määrää, joka pienistä pintasuonistakin lähtee. Sen jälkeen voisin huokaista helpotuksesta ja hymyillä, olla hetken vapaa siitä kaikesta. Pienen hetken ajan syömishäiriöni olisi hiljaa ja antaisi minun hengittää ihan rauhassa, ehkä sydämeni sykekin laskisi lähelle normaalia, kun se nyt hakkaa koko ajan jossain sadan tienoilla. Ahdistaa niin paljon.
Söin sämpylän ja sekin alkoi ahdistaa, oksensin, mutta en varmasti saanut kaikkea oksennettua pois,
heikkoa! Haluaisin pumpata vatsani täyteen vettä, odotella hetken ja mennä sitten oksentamaan taas, siinä hauraassa toivossa, että ehkä veden mukana tulisi loput sämpylän murusetkin elimistöäni piinaamasta.
Joku joskus sanoi minulle, että näytän tuossa kuvassa aivan siltä kuin minut olisi kuristettu kuoliaaksi. Nyt naureskellen mietin ja ajattelen, että miksei niin käynyt. Miksen yksinkertaisesti kuollut silloin, kun Ville viimeisen kerran kuristi minua. Olin jo niin lähellä, silmissä pimeni ja jotain meni joksikin aikaa kurkustani rikki. Miksei se hyödytön, väkivaltainen narsisti voinut edes yhden kerran tehdä jotain oikein ja loppuun asti; lopettaa minun taisteluani. Siitä miehestähän tämä syömisen kanssa temppuilu alkoi, olisi se siis voinut siihen loppuakin, mutta ei. Miksi ei? Ehkäpä minun on tarkoitus kärsiä vielä pieni annos lisää.
Tämä tauti vei järjen,
vaikka vastaan taistelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti