Joo-o, mitäköhän sitä osaisi sanoa. Miun ystävä kävi viikonloppu vierailulla ja oli aivan ihanaa nähdä muutaman kuukauden tauon jälkeen, MUTTA... En yhtään osannut varautua siihen, miten helvetin vaikeata se olisi ja miten paljon sen jälkeen ahdistaisi. Tuo kaveri tietää, melkein kaiken ainakin, tai ainakin sen, että olen sairas. En enää sitäkään tiedä, mitä se tietää, huoh. Koko ajan koitat huolellisesti pitää maskia naamalla, olla tyyni, rauhallinen ja niin normaali kuin mahdollista. Piti syödäkin, kaveri halusi hakea pizzat, joten kotipizzan kautta kämpille... Ja minä söin, koko helvetin pizzan. Onneksi en sentään koko päivänä ollut syönyt mitään muuta, mutta olo oli silti koko loppu illan ja yön ahdistunut. Siinäkin vaiheessa, kun aamu viiden aikaan sain unta, näin vielä mielessäni miten se pizza paisuttaa minuu entisestään, hyi hyi hyihyihyihyihyi. Seuraava aamu meni ihan kohtalaisesti... tein terveellistä ruokaa ja söin pienen annoksen kaverin kanssa, mutta heti kun tuo lähti ja sulki ulko-oven perässään, painuin ahmimaan kaiken ruoan, mitä syömättä jäi... Olisiko siinä ollut 8 normi annosta... Ja tietysti oksentamaan niin kauan, että silmissä pimeni. Kaiken taisin kuitenkin saada ulos. Ja niin kuin minä hymyssäsuin tälle ystävälleni vannoin ja vakuutin, että olen kunnossa ja olen kunnolla loppu päivän...
Tänään piti terveyskeskukseenkin soittaa, olisi kai jo aika hakea apua tähän, mutta kun... En sitten soittanutkaan. Kaikki ongelmat kasaantuu niskaan, rahatilanne ei voisi olla huonompi, kohta lähtee luottotiedot ja kaikki laskut menee perintään. Jotain olisi tehtävä, mutten enää tiedä mitä voisin tehdä, miten tästä suosta pääsisi enää ylös. Entä jos en nousekaan? Annan kaiken olla ja painun pohjaan sen kaiken mukana, se voisi olla suunnitelma... En minä jaksa taistellakaan, miksi vaivautua, kaikki on jo niin pahasti rikki ja vääristynyt. Minä olen vääristynyt. Tämäkin päivä on mennyt ahmiessa ja oksennellessa, mutten saanut läheskään kaikkea pois, oksennus ei vaan tullut, ei vaikka mitä tein. Nyt sitten ainakin pari päivää paastolla, ihan pakko, muuten kuolen noihin tän päivän syömisiin. Ihan varmasti kuolen.
Mielessä näkyy kuva, ehkä maailman kaunein kuva...
Se tanssii verkkokalvoillani, ylös, alas ja ympäri. Yhä uudestaan ja uudestaan...
Harhanäkyni, kaunis hallusinaatio, pienen pieni illuusio, jonka varaan rakennan toivoni tässä hetkessä...
Veri, joka virtaa pitkin arvilla koristettua ihoa, valuu lattialle paksuna ja vielä lämpimänä. Vielä täynnä elämää....
Minun vereni, minun ihollani, kehoni ulkopuolella...
Siihen on hyvä turvautua, takertua...
Jos kaikki on aivan liikaa minulle kantaa, on aina reitti pois, ainakin hetkeksi...
Tarvitsen rangaistuksen...
Kurimus minulle pahoista teoistani, heikkoudesta. Sen olen ansainnut...
Minun vereni, minun ihollani, kehoni ulkopuolella. Minun elämäni, pois päin minusta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti