Minun suloinen pieni hirviöni on tänään onnellinen.
Pään sisällä tanssitaan riehakasta voitontanssia. Minut on voitettu taas kerran, häviän oman elämäni merkittävimmässä pelissä aina vaan uudelleen. Koko päivä on mennyt syödessä. Siitä asti kun heräsin olen syönyt, syönyt ja syönyt. Ja oksentanut niin, että korviinikin koskee. Seitsemän aikaan vihdoin oksensin itseni täysin tyhjäksi ja onnistuin lopettaa syömisen. Hirviöni oli tyytyväinen, vatsaani koskee, kurkkuni on turvonnut ja tulessa, rintaa vihloo ja sydämeni sykkii epätahtia. Minun haluttiin vain päätyvän taas siihen pisteeseen, että fyysinen kipu tyydyttää sairauteni.
Minun sairauteni, paras ystäväni, demonini, kiroukseni, aviomieheni, minun rakastajani, minun tautini, hirviöni... Se on huutanut kipua siitä hetkestä asti, kun heräsin ja lopulta se piste saavutettiin. Joka ikiseen hampaaseen koskee, munuaiset itkevät ravintoa, vatsa itkee ravintoa, mutta ei. Sitä ei nyt anneta, nyt on aika kärsiä ja nauttia joka hetkestä.
Minun sairauteni, paras ystäväni, demonini, kiroukseni, aviomieheni, minun rakastajani, minun tautini, hirviöni... Se on huutanut kipua siitä hetkestä asti, kun heräsin ja lopulta se piste saavutettiin. Joka ikiseen hampaaseen koskee, munuaiset itkevät ravintoa, vatsa itkee ravintoa, mutta ei. Sitä ei nyt anneta, nyt on aika kärsiä ja nauttia joka hetkestä.
Oliko joskus oikeasti aika, jolloin olin onnellinen? Aika, jolloin minussa ei elänyt tätä ihanan kamalaa sairautta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti